2019-08-13T23:23:33+03:00 Blog Integration Feed Generator https://deadmeat.vuodatus.net/ deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/

En minä voi olla kunnolla masentunut, koska pakon edessä ja kiireen alla pystyn kuitenkin toimimaan. Mutta mistä tämä kipu tuli, nyt heti kun kiire loppui. Kun on taas aikaa ajatellakin asioita, olla, tehdä niitä askareita joita teet koneellisesti ilman että joudut keskittymään. Ehkä Kirsti Paakkasen sanoissa on perää. Hänelle rakkain sana on työ, ja se on se, johon hän on uppoutunut sydänjuuriaan myöten silloin kun elämässä on ollut vaikeaa. Ehkä minunkin pitäisi. Keskittyä työhön, pihaan, ikkunoihin, lapsiin, ihan mihin vaan joka vaatii huomioa. Eikä itseeni.

Onko korvani viritetty kuulemaan erilailla? Kuuntelemaan eri asioita kuin yleensä? Vai mistä johtuu, että viime aikoina haastattelut joissa on käsitelty henkistä pahaa oloa, ovat osuneet korviini kerran toisensa jälkeen? Eilen televisiossa haastateltiin Samuli Edelmannia. Tämän alkoholismista, paniikkihäiriöstä, huonosta olosta. Minä pelästyin. Säikähdin kunnolla, kun tajusin, että minä olen Samuli Edelmann. En suoranaisesti, mutta oloni puolesta.

Minä olen aina ollut se vahva ihminen. Se, joka ei kaadu, ei edes horju vaikka elämä heittäisi miten. Tämän kevään aikana olen huomannut, etten minä olekaan se. Minäkin kaadun, horjun. Minuakin koskee, minut voidaan kaataa. Olen havainnut itsessäni juuri niitä piirteitä joita olen aina pitänyt heikkoutena. Heikkoutena, jota en hyväksy missään nimessä itseltäni, muidenkin kohdalla mietin välillä onko se totta vai fuulaako toinen. Tämänkö minä tarvitsin ymmärtääkseni, ettei muiden paha olo ole fuulausta vaan totista totta jonka kanssa muut joutuu elämään. Että tältä se tuntuu.

Edelmann kertoi paniikkihäiriöstään. Siitä, kuinka paniikkihäiriö syntyy käsittelemättömistä asioista. Kuinka hän hoiti sitä alkoholilla. Kun ei ollut käsitellyt niitä itselleen kipeitä asioita. Siitäkö tämä on minullakin. Käsittelemättömistä asioista, tämä olo mikä tulee välillä kivun lisäksi. Selviä paniikkihäiriökohtauksia. Joiden olemassaolon kiellän sekä muilta että etenkin itseltäni. Tänä aamuna sen kivun huomattuani ja tämän blogin avattuani päässä alkoi sumeta. Hengitys tuntua vaikealta.Sydän koetti löytää oikotietä ulos rinnasta. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, ei sittenkään, että olen ollut puhumatta tästä ja myöntämättä tätä. Viimeisen puoli vuotta näitä on tullut, välillä taajempaan, välillä harvempaan.

Jäin miettimään Edelmannin sanoja. Lähinnä sitä, miten asiat pitää käsitellä ettei ne ole enää käsittelemättömiä. Pitääkö siinä olla joku ulkopuolinen, joku muukin kuin oma itse ja paperi jolle niitä purkaa. Vai auttaako se, kun vain jaksaa kerran toisensa jälkeen niitä purkaa itsestään paperille. Poistaa päästään. Sen kun tietäisin. Ehkä se jonkun muun kanssa puhuminen on kuitenkin tehokkaampi, itse asiaa kääntämällä se on ainakin hitaampaa.

Puhuin murkun lääkärille omasta ongelmastani, siitä yhdestä isoimmasta. Siitä, kuinka minä en osaa olla äiti. En tiedä, miten minun kuuluu olla äiti että oikeasti olen äiti murkkuikäiselle. Sanoin, että kaipaan usein tänä päivänä omaa äitiäni kysyäkseni tältä miten minun pitäisi toimia murkun kanssa eri tilanteissa. Aivan samoin kuin aikanaan kysyin vauvaikäisen murkun hoidossa neuvoja. Miten teen tämän, miten tuon, mikä tähän auttaisi. Nyt minulla ei ole enää ihmistä jolta kysyä, eikä edes oma murkkuikäni kerro siitä miten pitää toimia ollakseen hyvä äiti. Sen tiedän miten ei saa toimia, sellainen äiti kuin omani oli minun ollessani murkkuni ikäinen, sellainen ei ole äiti. Tai on, mutta ei saisi olla. Eikö äiti ole se, johon murkkukin turvaa. Minulla ei sitä ollut, sitä turvaa. Murkun lääkäri osasi sanoa kaikki oikeat sanat. Minä en muista koska viimeksi olen ollut niin kevein mielin kuin meidän keskustelumme jälkeen. Ja sitä oloa riitti monelle päivälle, sitä varmuutta siitä että minä olen ihan ok äiti, ei minussa ole isompia vikoja siinä hommassa. Nyt se olo on jo poissa. Taas mietin, millainen minun pitäisi olla ollakseni murkulle hyvä. Minä tiedän, millainen minun pitää olla ollakseni pienemmille lapsille hyvä, mutta murkulle? En tiedä.
]]>

2008-06-05T06:35:00+03:00 2019-08-13T23:21:57+03:00 https://deadmeat.vuodatus.net/lue/2008/06/hiljaisuus-1 deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/

2008-05-24T00:11:00+03:00 2019-08-13T23:22:00+03:00 https://deadmeat.vuodatus.net/lue/2008/05/katkeruus deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/

Minä en oikeastaan tiedä mikä minua on eniten satuttanut. Oliko se äidin alkoholismi, joka äityi niin pahaksi minun murrosiässäni että aina viina vei voiton minusta ja siskosta. Vai oliko se isä, tämän kanssa tapahtunut vieraantuminen. Asunnottomuus. Abortti. Isäpuolen julma käytös. Vai sittenkin kaikki kuolemat, jotka olen nähnyt. Joista osa on sattunut lujaa. Aiheuttaako ne kaikki yhdessä tämän ajoittain lähes sietämättömäksi yltyvän kivun.

Ihminen on omituinen kapistus. Mitä enemmän minua koskee, sitä varmempi olen siitä, etten ole sovelias kenenkään vaimoksi ja vielä vähemmän äidiksi. Olenko edes ihmiseksi, sekin mietityttää pahimpina hetkinä. Onko lapsille oikein, että äiti tekee ruoat, pesee pyykit ja huolehtii että lapset ovat kunnossa, eikä silti anna näille mitään. Käpertyy niin itseensä, ettei näe eikä kuule kunnolla ympäristöään. Tätä olen jäänyt miettimään.

Onko kaikki murkkuikäisen kipuilut sittenkään murkkuikää vai onko osa niistä tai ehkä jopa kaikki, minun kipuilujani. Minun kipuilujeni tulosta. Miten tämä elämä tällaiseksi on mennyt, tai paremminkin, miten minä olen tällaiseksi mennyt. Kunpa osaisin vastata.
]]>

2008-05-23T05:47:00+03:00 2019-08-13T23:22:02+03:00 https://deadmeat.vuodatus.net/lue/2008/05/koskee deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/

Äidin kanssa juuri nuo ajat, jotka asuimme aivan kahden, muokkasi suhteen sellaiseksi kuin se oli aina äidin elämän loppuun asti. Me olimme me, ei siihen yhteyteen koskaan päässyt sotkemaan pikkusisko, ei isäpuoli eikä kukaan muu. Minä muistan aina sen joulun, jonka vietin isällä, tai tarkemmin isän kanssa isänäidillä. Muistan, kuinka mummu sanoi että kengitämme kukon, valvomme siis koko yön. Minä muistan sen tunteen, kuinka hienolta se tuntui kun piti valvoa, alle kymmenvuotiaan tytön, aikuisten mukana, läpi aattoyön. Muistan myös sen tunteen, mikä minulle jäi tuosta yöstä, jäi niistä sanoista jotka mummu minulle huusi jonkin ihmeellisen hänen ja isän välisen kinan jälkeen. Edelleenkään en muista, mistä he kinasivat, mutta ne sanat muistan.

Muistan kuinka mummu huusi minulle äidin olevan huora, joka jätti isän puille paljaille ja vei vielä lapsenkin mennessään, kuinka tämä oli loukannut vain loukkaamisen riemusta isää ja oli nyt niin olevinaan hyvää ja pyhää mentyään uudelleen naimisiin ja tehtyään minulle pikkusiskon. "Sinun äitisi ei koskaan tule sinulle mitään jättämään, isäsi sentään yrittää parhaansa". Minä en edes tiedä, miksi mummu minulle huusi. Huusipa vaan ja jotenkin tuo huuto sai isänäidin muuttumaan minulle vähemmän tärkeäksi. Jopa alle kymmenvuotias pystyy loukkaantumaan sydänjuuriaan myöten jos tälle rakasta ihmistä arvostellaan tämän mielestä epäreilusti.

Kyllä minä muistin tuolloin ne kaikki kerrat kun olin nähnyt äidin kulkevan aurinkolasit päässä kätkeäkseen mustat silmät, muistin ne kaikki kerrat jolloin olin kuullut äidin puhuvan sisarustensa kanssa isän hakkaamisesta. Muistin ne aivan yhtä hyvin kuin sen kerran kun sitä keittiöstä kuulunutta kolinaa pelästyin. Minua satutti mummun sanat. Satutti ja samaan aikaan herätti jonkinlaisen hämmennyksen siitä, että miten äiti oli jättänyt isän puille paljaille, isähän jäi asumaan meidän kotiimme ja me muutimme.

En tänäkään päivänä muista, tapahtuiko tämä äidin ensimmäisen katoamisen jälkeen vai ennen sitä, luultavasti sen jälkeen. Miksi minä muistan tällaisia asioita lapsuudesta ja miksi ne tuntuvat vieläkin jollain tavalla pahalta.
]]>

2008-05-20T08:03:00+03:00 2019-08-13T23:22:04+03:00 https://deadmeat.vuodatus.net/lue/2008/05/menneita deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/

Sinä kesänä kun nukuin missä milloinkin, kuljin missä milloinkin ja koin monet kerrat onnekkaita sattumia, tapasin ihan oikeasti hyviä ihmisiä, törmäsin valitettavasti myös vähemmän hyviin, vähemmän rehellisiin henkilöihin. Paikalliskuppilassa olin tuttuakin tutumpi, toisinaan minut pyysi, säälistä luulen, mukaansa kuka milloinkin. Näihin kertoihin sisältyy reissuja, jolloin ajeltiin koko yö isolla porukalla, istuttiin soittokämpällä koko yö juttelemassa, yövyinpä joskus jonkun vanhemman miehen työpaikallakin. Oli olemassa niitä, jotka halusivat auttaa, pikkuisen edes, jos ei muuten niin tarjoamalla lämpimän paikan yöksi.

Sitten oli myös niitä, joiden mukaan en olisi lähtenyt mistään hinnasta. Ja niin, valitettavasti joukossa oli yksi mätä omena, jota ei mädäksi omenaksi osannut mieltää pelkästä ulkonäöstä ja jutuista. Yhdellä kerralla lähdin minua reilusti vanhemman miehen mukaan. Tämä mies oli monesti jutellut kanssani mukavia paikallisessa, tarjonnut silloin tällöin oluen pari ja koskaan näillä kerroilla hän ei ollut osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minua kohtaan muuna kuin kaverina. Niinpä yhdellä kerralla kun yöstä oli tulossa kylmä ja se vakiporukka jonka kanssa olin kesän liikkunut, oli jo ehtinyt lähteä kuka mihinkin, lähdin tämän miehen mukaan kun hän lupasi minulle nukkumapaikan yöksi.

Reissunaisen elämä on väsyttävää hommaa. Vaikka eihän 18-vuotias vielä nainen ole, kakara, pentu, aikuisuutta leikkimässä. Oman osansa väsymykseen varmasti teki ne monen monituiset tuopit joita tuonakin päivänä olin ehtinyt kaataa kurkustani alas. Minä tipuin samantien kun pääsimme tämän kämpille. Aamulla asunnossa oli hiljaista, mies oli lähtenyt jo töihin. Minä nousin sängystä ja totesin samassa että yöllä oli tapahtunut muutakin kuin nukkumista. Minkäänlaisia mielikuvia minulla ei ollut tapahtuneesta, ei niitä ole vielä tänäkään päivänä.

Minä olin nukkunut miehen makkarissa ja mies oli sanonut nukkuvansa sohvalla yön. Minut oli maattu yöllä, sammunut kakara. Ilman minkäänlaista ehkäisyä, maattu tuosta vaan. Ilman että olin edes hereillä. Mikä onni että takana oli se abortti, jotenkin minä ymmärsin kävellä suoraan lääkäriin ja pyytää jälkiehkäisypillerit. Siihen aikaan ne olivat vielä reseptin takana. Minä olen miettinyt ja miettinyt jälkeenpäin, enkö minä todellakaan muista mitään tapahtumista. En. Minä en saa mitään muuta muistikuvaa päähäni kuin sen, kun menin nukkumaan t-paidalla ja pikkuhousuilla. En mitään muuta. Aamulla ne pikkuhousut oli sängyn alla, t-paita edelleen päällä.

Kristus että minä häpesin itseäni. Että minä häpesin itseäni, hyväuskoisuuttani, humalatilaani, kaikkea. Häpesin niin paljon, etten voinut edes puhua siitä kenellekään. Vielä tänäkään päivänä en ole siitä puhunut. Minä en tiedä oliko se raiskaus, mutta jotain sellaista johon minä en ole ollut osallisena ja suostuvaisena, se oli. Miten minä en edelleenkään muista siitä yöstä mitään. Vielä kaiken tämän ajankin jälkeen, minä tunnen että minun omaa itseäni ja omaa päätösvaltaani on loukattu. Että minua on käytetty, minun tahtoani ei ole kuunneltu.

Ja silti, eikö se vika ollut minussa itsessäni. Kuka käskee lähteä hyvänpäiväntuttujen mukaan. Kuka käskee olla niin tyhmä, että ei varo. Jotenkin silti tuntuu niin hullulta se, että tuon kesän aikana kukaan muu ei tehnyt minulle vastaavaa. Ei edes ne miehet, joilla oli huono maine, ei edes ne joita olisi pitänyt varoa. Toki minulle ehdotettiin ja joidenkin kanssa makasinkin, mutta kukaan muu ei kertaakaan minua loukannut tai jättänyt kuuntelematta kuin tuo mies. Kuka käski olla tyhmä. Kuka käski.
]]>

2008-05-19T06:48:00+03:00 2019-08-13T23:22:07+03:00 https://deadmeat.vuodatus.net/lue/2008/05/menneisyyden-haamuja deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/

Huono aamu kertoi jo sen, että tänään en osaa sanoa oikein mitään oikein mihinkään. Ei ole kadehdittava miehen asema, vaimo vaan kolisee paikasta toiseen, äänettömänä, ilmeettömänä. Ei vaan jaksa, liian syvällä taas omissa ajatuksissa. Siivouskohteet paljasti jo unohtuneita juttuja, käteen osui ex-anopin kirjoittama sinappiresepti, mehumaijan sulkuvipu ja kahvikupin kahva. Ex-anoppi jäi ajatuksiin pyörimään, se kuinka paljon minua harmittaa se, että meidän välimme katkesivat siinä eron yhteydessä.

Tai katkesivat ja katkesivat, kyllähän me juttelemme kuin ketkä tahansa tuttua ihmistä. Lapsista, lomista, miehen entisestä suvusta. Mutta se ystävyys, se katosi. Enkä ihmettele, minä loukkasin kuitenkin hänen lastaan erolla. Minä loukkasin heidän luottamustaan minuun. Ehkä olisin saanut heidät ymmärtämään miksi eron halusin jos olisin kertonut minun ja exän elämästä. Ne viimeiset pari vuotta vain oli sellaista, että niistä en halunnut puhua miehen äidille. En halunnut, enkä halua edelleenkään.

Minua harmittaa suunnattomasti noissa viimeisissä ajoissa se, että murkku näki kerran yhden kunnon riidan joka meillä oli. Viisivuotias tyttö, ei se tämän silmille olisi kuulunut. Ei sen enempää kuin kenenkään pienemmän tai isommankaan lapsen. Ei kotona kuulu olla sellaisia riitoja, joissa ei pelkkä huuto riitä. Toisaalta taas olen onnellinen siitä, että miehen kanssa meillä ei ole koskaan ollut fyysisiä riitoja. Ei oikein kunnolla huutoriitojakaan, ne ei jotenkin sovi meille. Riitelemme toki, välillä, vaikkakin harvoin. Mutta silloinkin kyseessä on lähinnä täydellinen erimielisyys jonka tiimoilta saatamme kinata ja vääntää, heittää omia näkemyksiämme. Onneksi lasten ei ole tarvinnut koskaan pelätä väkivaltaa.
]]>

2008-05-18T17:39:00+03:00 2019-08-13T23:22:10+03:00 https://deadmeat.vuodatus.net/lue/2008/05/toimintaa deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/

Ei minun kuulu näitä tälle puhua, muutenkin kaikki maailman murheet harteilleen ottavalle herkälle teinille. Ei kaikkea kuulu jakaa perheen kesken. Ei minun kuuluisi joutua selittämään kenellekään, miksi suojelen lapsiani niin kuin suojelen. Ei minun kuulu joutua selittämään kenellekään, miksi en halua näitä asioita perheeni kanssa jakaa. Mies tietää, hän on ainoa jonka kuuluu tietää. Ei lasten kuulu kantaa vanhempiensa murheita eikä näiden kuulu elää vanhempien haamujen kanssa.

Eikä minun kuuluisi kantaa näitä asioita. Ei minun kuulu tuntea itseäni huonoksi sen takia, että en ole saanut elää suojattua elämää, en ole saanut olla kuten suurin osa ikätovereistani. Nämä ajatukset ei johda nyt mihinkään, olen jotenkin solmussa. En osaa tarrata kunnolla ajatuksiini. Ehkä muistoja ei saa päästää esiin liian montaa kerralla. Ehkä minun pitää vaieta hetkeksi. Ehkä. En tiedä. Minun on pakko koettaa hiljetä hetkeksi, nämä asiat tekevät edelleen kipeää.
]]>

2008-05-18T09:17:00+03:00 2019-08-13T23:22:12+03:00 https://deadmeat.vuodatus.net/lue/2008/05/muistot deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/

Suostuisinko koskaan itse siihen, että mies kieltäisi lasten kotiin tulon? En. Jotenkin sekin on saanut iän myötä miettimään sitä, millainen äiti oli ja millainen äidin pitäisi olla. Toisaalta näen hyvin selvästi sen, että minua on kohdeltu väärin. Näen sen hyvin selvästi, mutta samalla mietin sitä, olinko sittenkin ansainnut sen. Olinko tosiaan niin paha, että ansaitsin sen kaiken. Omasta mielestäni en ollut paha, levoton toki, ja hukassa, mutta paha. En usko.

Minä muistan niin tarkkaan miltä tuntui lähteä aamulla kävelemään hampaat kalisten rappusyvennyksestä jossa olin yön viettänyt. Pitänyt sadetta, koettanut pysyä lämpimänä ja saada samaan aikaan edes hetken nukuttua. Koko ajan aistit valppaana siltä varalta, että joku tulee tai huomaa. Että pitääkin paeta paikalta. Aivan erityisen hyvin muistan sen kivun, mikä minulla tuolloin oli kädessä jonka olin loukannut pari päivää aiemmin. Ja muistan sen lämmön, mikä terveyskeskuksen ensiavussa oli kun jäin sinne odottamaan lääkäriin pääsyä. Muistan, kuinka hoitaja herätti minut lääkärin kutsuessa ja muistan kuinka lääkäri totesi käden olevan tulehtunut ja katsoi samalla silmiin epäuskoisesti ja surullisesti. Äiti oli syntyperäinen paikkakuntalainen joka tunsi kaikki paikan asukkaat. Sitä kautta myös meidät lapset tunsi kaikki, minä, kodittomuuteni ja levottomuuteni oli varmasti yksi kunnan suurimpia puheenaiheita tuolloin.

Jälkeenpäin muistan tuon kesän aina pääsääntöisesti kamalana. Olihan siinä hauskojakin hetkiä, mutta kyllä se oli silti hirveää. Herätä milloin mistäkin, milloin missäkin kunnossa ja etsiä jatkuvasti jotain paikkaa jossa saisi olla edes hetken pidempään. Äidin periaate siitä, että likapyykki pestään aina kotona, romuttui varmasti tuon kesän aikana. Isäpuolen periaate, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa, sen sijaan toimi. Silti, se ei voinut olla oikein. Ei minun olisi pitänyt joutua elämään niin kuin elin sen kesän. Vailla ihmisarvoa. En tiedä olisiko minusta enää elämään niin missään tilanteessa. Ehkä se kesä on osasyy myös siihen, että minä arvostan ennenkaikkea paitsi sitä kotia, kattoa pään päällä, myös turvaa. Kunhan on turvallista. Kunhan on ruokaa pöydässä, katto pään päällä ja turvallista. Millään muulla ei ole väliä.
]]>

2008-05-18T08:51:00+03:00 2019-08-13T23:22:14+03:00 https://deadmeat.vuodatus.net/lue/2008/05/mietintoja deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/

Minä täytin kahdeksantoista hieman sen abotin jälkeen. Kulkeuduin väärään seuraan, istuin baareissa päivät pitkät kun ei ollut enää töitä eikä asuntoakaan. Elin työkkärikorvauksilla ja muiden ihmisen almuilla. Nukuin missä milloinkin, jos minkäänlaista nukkumapaikkaa ei löytynyt ja yö oli kylmä, liftasin koko yön. Liftaaminen, tuo nuorten keino säästää matkakuluissa. Edelleen olen sitä mieltä, että pääsääntöisesti liftireissuilla ei tapahdu mitään, mutta siellä saattaa tapahtua. Siksi en suosittele kenellekään liftaamista. Niin, jos auto on siisti ja kuski fiksu ja hyvinpukeutunut, niin onhan se turvallinen kyyti. Ei ole. Ei yhtään sen turvallisempi kuin kyyti, joka on täynnä nuoria miehiä.

Välillä liftasin ystäväni kanssa, välillä yksin. Yhdellä yhteisliftillä nousimme hienoon, uudenkarheaan autoon. Kuljettaja oli puku päällä, herrasmies, mukava ja kova juttelemaan. Jossain vaiheessa matkaa ystäväni nukahti. Me jäimme juttelemaan kuljettajan kanssa niitä näitä ja lopulta kuljettaja totesi, että tämän on pakko päästä käymään puskassa. Levähdyspaikalla kuljettaja jätti auton käyntiin ja nousi ulos, ennenkuin ymmärsinkään kunnolla tämä oli avannut minun oveni ja koetti päästä käsiksi joka paikkaan. Minä tuuppasin tätä, sanoin painavan ein ja samassa kuljettaja avasi takaoven ja kävi ystäväni kimppuun. Koko sen ajan kun minä olin tuuppinut miestä kimpustani, olin toisella kädellä tuuppinut selkäni takana nukkuvaa ystävää hereille. Sillä kertaa meillä kävi todellakin onni. Ystävä heräsi juuri kun mies oli kaivanut housuistaan kapineen esiin ja sovitteli sitä ystäväni käteen, ja hetkessä olimme autosta ulkona ystäväni kanssa ja juoksimme valtatietä kohti. Kuljettaja jäi sadattelemaan ja me saimme pysäytettyä ensimmäisen auton, joka tiellä ajoi. Kyyti muuttui totaalisesti, istuimme nuhruisessa parhaat päivänsä nähneessä autossa sotkuisen kuljettajan kanssa joka oli menossa aamuvuoroon töihin. Kuljettaja vei meidät ystäväni kotiovelle asti järkyttyneenä tapahtumista jotka olimme hänelle kertoneet.

Ei hieno auto ja puku takaa mitään. Jotenkin tuokin tapahtuma vahvisti käsitystäni siitä, että vanhemmat miehet ovat monesti sikoja. Tilaisuus tekee varkaan oli varallisuustaso mikä hyvänsä. Murkku on kerran tullut taksilla kotiin, ja hyvä niin. En halunnut edes sättiä tätä siitä, ennemmin taksilla niin että maksamme vaikka sitten viimeisistä ruokarahoista kuin kenenkään tuntemattoman kyydissä.

Yhdellä näistä liftireissuista, sellaisella jolla olin yksin, minut pelasti nopeat jalat. Nopeat jalat ja aamuvuoroon menossa ollut linja-autokuljettaja joka pysähtyi noukkimaan minut kyytiin moottoritien varresta. Sillä kertaa pelastus oli jo hiuskarvan varassa, ja siihen kertaan loppui liftaaminen. Nuorena sitä on kovin tyhmä kun ei usko kerrasta. Onneksi oma murkkuni on ainakin vielä ollut niin fiksu, että ottaa ennemmin sen taksin vaikka tietääkin, että äiti saattaa sitä maksua kirota. En minä sitä taksia enkä kyytiä kiroa, vaan sitä maksua. Kunhan lapsi on turvassa.
]]>

2008-05-18T08:02:00+03:00 2019-08-13T23:22:18+03:00 https://deadmeat.vuodatus.net/lue/2008/05/abortin-jalkeen deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/

Minä en luota vanhempiin miehiin. Lähes jokainen vanhempi mies, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on silmissäni mahdollinen sika. Minulle on turha vakuuttaa kenenkään mitään, ainoastaan ajan kanssa saatan oppia luottamaan jollain tavalla toisen hyvyyteen, pyyteettömyyteen tai rehellisyyteen. Tämä taas johtuu pääasiallisesti nuoruuden kokemuksistani, valitettavasti aikuisiällä jo hetken orastanut usko siihen, että minulla vain kävi aikanaan huono onni, joutui väistymään ja totesin, että kyllä se niin sitten kuitenkin taitaa olla.Viinan piikkiin on helppo laittaa kaikkea, minä en viinapiikkiä ole koskaan hyväksynyt puolustuksena sille että ihminen pettää toisen luottamuksen.

Ensimmäisen kerran minun uskoni vanhempiin miehiin horjui kun asuin vielä kotona. Silloin jotenkin uskoin vielä siihen viinapiikin olemassaoloon, siihen, että hulluja tekoja voi selittää jollain tavalla sillä että on juonut. Ottanut liikaa, menettänyt oman kontrollinsa. Abortin jälkeen viinapiikki katosi minulta lopullisesti. Minulle on aivan turha selittää jälkikäteen mitään tapahtunutta juomisella. Olen itsekin kännissä mokannut, en sitä väitä, mutta en niin että se olisi loukannut ketään. En niin että olisin vienyt kenenkään luottamuksen.

Silloin nuorena, kun asuin vielä kotona, asuin kaksin isäpuoleni kanssa reilun kuukauden. Sisko oli otettu sijaiskotiin, äiti oli alkoholistiparantolassa ja minä nautin siitä vapaudesta minkä se kaikki sai aikaan. Muistan kuinka ihanaa oli herätä aamulla ilman että pelkäsi äidin kadonneen, kuinka ihanaa oli kun ei tarvinnut miettiä miten siskon hoidan, pääsenkö itse kaverien kanssa viikonloppuna kulkemaan vai joudunko istumaan kotona siskon seurana. Olin katkaissut pitkän seurustelusuhteen ja olin todellakin vapaa kuin taivaan lintu. Hyvä olo kostautuu, niinhän se oli mennyt meillä jo vuosikausia. Niin tuolloinkin, vaikka luulin ettei siinä tilanteessa niin voisi käydä.

Isäpuoli päätti tarjota minulle elämäni ensimmäisen kotikännin. Keskellä viikkoa, ihan muuten vaan, ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Sen verran luottamusta jäi tuonkin jälkeen, että en edelleenkään usko isäpuolen suunnitelleen mitään muuta kuin että juttelemme keskenämme, "otamme kuppia" kuten tämä aina sanoi ja nautimme kumpikin siitä huolettomuudesta jota kodissa ei ollut ollut enää vuosiin. Loppuillasta olimme kumpikin aika reilussa humalassa. Ei isäpuoli minua maannut, ei sentään, hän vain nappasi minua niskasta kiinni ja suuteli. Työnsi kielensä minun suuhuni, kuusitoistavuotiaan tytärpuolensa suuhun. Tytärpuolen, jonka kanssa oli asunut kymmenen vuotta saman katon alla, tytärpuolen, jonka oli aikanaan opettanut värittämään niin ettei värit menneet viivojen yli, tytärpuolen jonka suksia oli etsinyt metsästä tämän suututtua todella mokomiin kapineisiin risukossa.

Miten niin voi tehdä. Minä voin vieläkin tuntea sen tilanteen, se oli jotain aivan kamalaa. Äiti oli pois kotoa, minä en tiennyt pitäisikö minun sanoa äidille vai ei, häpesin itseäni, häpesin isäpuolta, häpesin kaikkea. Miten niin voi tehdä sellainen ihminen johon luotat. Sen jälkeen minä en koskaan enää pystynyt isäpuolen seurassa olemaan luonteva. En pysty edelleenkään, se jäi niin syvälle takaraivoon se tunne. Se epäusko siihen, että toinen voi toimia niin. Silloin laitoin sen lopulta kännipiikkiin, mietin niitä kertoja kun itse olin parhaan ystäväni kanssa sekoillut kaupungilla kaljapäitteen, kyllähän sitä kaikkea saattaa sattua. Minun oli pakko selittää se itselleni jotenkin. Vähin erin uskoin siihen, että se tapahtuma oli ainutlaatuinen, ettei niin voi käydä kuin minulle eikä kuin sen kerran elämässä. Että se oli vahinko. Mitä tahansa, että pystyin elämään isäpuolen kanssa näennäisesti rauhassa.

Aivan kamala muisto. Tämä muisto on kamalampi kuin mikään muu noiden nuoruusvuosien muisto joka koskee muita ihmisiä. Tapahtumia. Vain abortti on pahempi muisto nuoruudesta. Tämä muisto olisi pitänyt jättää kaivamatta, tämä olisi pitänyt pystyä unohtamaan. Kuitenkin niinä vuosina, jotka äidin juominen hallisti kotia ja me elimme aina epätietoisina siitä, onko aamulla koti sellainen kuin se oli illalla nukkumaanmennessä, olin voinut luottaa isäpuoleen. Se matto vietiin jalkojen alta yhdellä ainoalla teolla. Hyi helvetti.
]]>

2008-05-18T07:16:00+03:00 2019-08-13T23:22:23+03:00 https://deadmeat.vuodatus.net/lue/2008/05/muistijalkia-1 deadmeat https://deadmeat.vuodatus.net/