torstai, 5. kesäkuu 2008

Hiljaisuus

Olen ollut vaiti viime aikoina. Olo on ollut parempi kaiken tämän kirjoittamisen jälkeen. Tyhmähän sitä on, kun olo on parempi, asioiden antaa olla. Mietintöjen jäädä. Puskee vain eteenpäin kuin höyryveturi, ilman miettimisiä. Hetkittäisen pahan olon painaa matalaksi, keskittää tarmonsa ja ajatuksensa johonkin täysin muuhun ja sitten sitä herää aamulla kipuun. On ollut niin kiirekin kaiken lisäksi, ettei ole ehtinyt tuntea saati ajatella mitään. Juossut vain sokeasti paikasta toiseen ja tehnyt asiat, jotka on ollut pakko. Nyt se kiire on ohi.

En minä voi olla kunnolla masentunut, koska pakon edessä ja kiireen alla pystyn kuitenkin toimimaan. Mutta mistä tämä kipu tuli, nyt heti kun kiire loppui. Kun on taas aikaa ajatellakin asioita, olla, tehdä niitä askareita joita teet koneellisesti ilman että joudut keskittymään. Ehkä Kirsti Paakkasen sanoissa on perää. Hänelle rakkain sana on työ, ja se on se, johon hän on uppoutunut sydänjuuriaan myöten silloin kun elämässä on ollut vaikeaa. Ehkä minunkin pitäisi. Keskittyä työhön, pihaan, ikkunoihin, lapsiin, ihan mihin vaan joka vaatii huomioa. Eikä itseeni.

Onko korvani viritetty kuulemaan erilailla? Kuuntelemaan eri asioita kuin yleensä? Vai mistä johtuu, että viime aikoina haastattelut joissa on käsitelty henkistä pahaa oloa, ovat osuneet korviini kerran toisensa jälkeen? Eilen televisiossa haastateltiin Samuli Edelmannia. Tämän alkoholismista, paniikkihäiriöstä, huonosta olosta. Minä pelästyin. Säikähdin kunnolla, kun tajusin, että minä olen Samuli Edelmann. En suoranaisesti, mutta oloni puolesta.

Minä olen aina ollut se vahva ihminen. Se, joka ei kaadu, ei edes horju vaikka elämä heittäisi miten. Tämän kevään aikana olen huomannut, etten minä olekaan se. Minäkin kaadun, horjun. Minuakin koskee, minut voidaan kaataa. Olen havainnut itsessäni juuri niitä piirteitä joita olen aina pitänyt heikkoutena. Heikkoutena, jota en hyväksy missään nimessä itseltäni, muidenkin kohdalla mietin välillä onko se totta vai fuulaako toinen. Tämänkö minä tarvitsin ymmärtääkseni, ettei muiden paha olo ole fuulausta vaan totista totta jonka kanssa muut joutuu elämään. Että tältä se tuntuu.

Edelmann kertoi paniikkihäiriöstään. Siitä, kuinka paniikkihäiriö syntyy käsittelemättömistä asioista. Kuinka hän hoiti sitä alkoholilla. Kun ei ollut käsitellyt niitä itselleen kipeitä asioita. Siitäkö tämä on minullakin. Käsittelemättömistä asioista, tämä olo mikä tulee välillä kivun lisäksi. Selviä paniikkihäiriökohtauksia. Joiden olemassaolon kiellän sekä muilta että etenkin itseltäni. Tänä aamuna sen kivun huomattuani ja tämän blogin avattuani päässä alkoi sumeta. Hengitys tuntua vaikealta.Sydän koetti löytää oikotietä ulos rinnasta. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, ei sittenkään, että olen ollut puhumatta tästä ja myöntämättä tätä. Viimeisen puoli vuotta näitä on tullut, välillä taajempaan, välillä harvempaan.

Jäin miettimään Edelmannin sanoja. Lähinnä sitä, miten asiat pitää käsitellä ettei ne ole enää käsittelemättömiä. Pitääkö siinä olla joku ulkopuolinen, joku muukin kuin oma itse ja paperi jolle niitä purkaa. Vai auttaako se, kun vain jaksaa kerran toisensa jälkeen niitä purkaa itsestään paperille. Poistaa päästään. Sen kun tietäisin. Ehkä se jonkun muun kanssa puhuminen on kuitenkin tehokkaampi, itse asiaa kääntämällä se on ainakin hitaampaa.

Puhuin murkun lääkärille omasta ongelmastani, siitä yhdestä isoimmasta. Siitä, kuinka minä en osaa olla äiti. En tiedä, miten minun kuuluu olla äiti että oikeasti olen äiti murkkuikäiselle. Sanoin, että kaipaan usein tänä päivänä omaa äitiäni kysyäkseni tältä miten minun pitäisi toimia murkun kanssa eri tilanteissa. Aivan samoin kuin aikanaan kysyin vauvaikäisen murkun hoidossa neuvoja. Miten teen tämän, miten tuon, mikä tähän auttaisi. Nyt minulla ei ole enää ihmistä jolta kysyä, eikä edes oma murkkuikäni kerro siitä miten pitää toimia ollakseen hyvä äiti. Sen tiedän miten ei saa toimia, sellainen äiti kuin omani oli minun ollessani murkkuni ikäinen, sellainen ei ole äiti. Tai on, mutta ei saisi olla. Eikö äiti ole se, johon murkkukin turvaa. Minulla ei sitä ollut, sitä turvaa. Murkun lääkäri osasi sanoa kaikki oikeat sanat. Minä en muista koska viimeksi olen ollut niin kevein mielin kuin meidän keskustelumme jälkeen. Ja sitä oloa riitti monelle päivälle, sitä varmuutta siitä että minä olen ihan ok äiti, ei minussa ole isompia vikoja siinä hommassa. Nyt se olo on jo poissa. Taas mietin, millainen minun pitäisi olla ollakseni murkulle hyvä. Minä tiedän, millainen minun pitää olla ollakseni pienemmille lapsille hyvä, mutta murkulle? En tiedä.

lauantai, 24. toukokuu 2008

Katkeruus

Tajusin juuri, että siinä on yksi isoimmista ongelmista minussa. Olen katkera. Katkera siitä, että kukaan ei välittänyt siitä, mitä minulle tapahtuu. Kukaan ei välittänyt. Aivan sama. 

perjantai, 23. toukokuu 2008

Koskee

Nettiyhteys katkesi juuri sopivasti aamuna jolloin minulla oli parempi olo kuin aikoihin. Nyt voisin sanoa, että kiva kun kävit, tulethan taas. Eilinen aamupäiväkin meni vielä suht hyvällä ololla, mutta illalla olinkin jo täynnä surua, kipua ja harmitusta. Minä en halua että minun on paha olla. Miksi minä en saa pahaa oloa pois uskottelemalla itselleni, että sitä ei ole. Ja miksi se katoaa välillä, vaikka vain vähäksi aikaa jos se kuitenkin aikoo palata.

Minä en oikeastaan tiedä mikä minua on eniten satuttanut. Oliko se äidin alkoholismi, joka äityi niin pahaksi minun murrosiässäni että aina viina vei voiton minusta ja siskosta. Vai oliko se isä, tämän kanssa tapahtunut vieraantuminen. Asunnottomuus. Abortti. Isäpuolen julma käytös. Vai sittenkin kaikki kuolemat, jotka olen nähnyt. Joista osa on sattunut lujaa. Aiheuttaako ne kaikki yhdessä tämän ajoittain lähes sietämättömäksi yltyvän kivun.

Ihminen on omituinen kapistus. Mitä enemmän minua koskee, sitä varmempi olen siitä, etten ole sovelias kenenkään vaimoksi ja vielä vähemmän äidiksi. Olenko edes ihmiseksi, sekin mietityttää pahimpina hetkinä. Onko lapsille oikein, että äiti tekee ruoat, pesee pyykit ja huolehtii että lapset ovat kunnossa, eikä silti anna näille mitään. Käpertyy niin itseensä, ettei näe eikä kuule kunnolla ympäristöään. Tätä olen jäänyt miettimään.

Onko kaikki murkkuikäisen kipuilut sittenkään murkkuikää vai onko osa niistä tai ehkä jopa kaikki, minun kipuilujani. Minun kipuilujeni tulosta. Miten tämä elämä tällaiseksi on mennyt, tai paremminkin, miten minä olen tällaiseksi mennyt. Kunpa osaisin vastata.

tiistai, 20. toukokuu 2008

Menneitä

Minun lapsuuteni tärkeimpiä ihmisiä oli paitsi äiti, myös isänäiti. Vanhempien erottua me muutimme äidin kanssa kauas pois, välimatkaa isään muodostui pitkälti yli sata kilometriä. Minun ensimmäinen hyvä muistikuvani isästä on muuton jälkeen, ensimmäisestä syntymäpäivästäni jonka asuimme äidin kanssa muualla. Sain isältä syntymäpäivälahjaksi nukkekodin, parempi lahja oli kuitenkin se aika, jonka isä vietti luonamme laitellen minulle nukkekotiin valoja.

Äidin kanssa juuri nuo ajat, jotka asuimme aivan kahden, muokkasi suhteen sellaiseksi kuin se oli aina äidin elämän loppuun asti. Me olimme me, ei siihen yhteyteen koskaan päässyt sotkemaan pikkusisko, ei isäpuoli eikä kukaan muu. Minä muistan aina sen joulun, jonka vietin isällä, tai tarkemmin isän kanssa isänäidillä. Muistan, kuinka mummu sanoi että kengitämme kukon, valvomme siis koko yön. Minä muistan sen tunteen, kuinka hienolta se tuntui kun piti valvoa, alle kymmenvuotiaan tytön, aikuisten mukana, läpi aattoyön. Muistan myös sen tunteen, mikä minulle jäi tuosta yöstä, jäi niistä sanoista jotka mummu minulle huusi jonkin ihmeellisen hänen ja isän välisen kinan jälkeen. Edelleenkään en muista, mistä he kinasivat, mutta ne sanat muistan.

Muistan kuinka mummu huusi minulle äidin olevan huora, joka jätti isän puille paljaille ja vei vielä lapsenkin mennessään, kuinka tämä oli loukannut vain loukkaamisen riemusta isää ja oli nyt niin olevinaan hyvää ja pyhää mentyään uudelleen naimisiin ja tehtyään minulle pikkusiskon. "Sinun äitisi ei koskaan tule sinulle mitään jättämään, isäsi sentään yrittää parhaansa". Minä en edes tiedä, miksi mummu minulle huusi. Huusipa vaan ja jotenkin tuo huuto sai isänäidin muuttumaan minulle vähemmän tärkeäksi. Jopa alle kymmenvuotias pystyy loukkaantumaan sydänjuuriaan myöten jos tälle rakasta ihmistä arvostellaan tämän mielestä epäreilusti.

Kyllä minä muistin tuolloin ne kaikki kerrat kun olin nähnyt äidin kulkevan aurinkolasit päässä kätkeäkseen mustat silmät, muistin ne kaikki kerrat jolloin olin kuullut äidin puhuvan sisarustensa kanssa isän hakkaamisesta. Muistin ne aivan yhtä hyvin kuin sen kerran kun sitä keittiöstä kuulunutta kolinaa pelästyin. Minua satutti mummun sanat. Satutti ja samaan aikaan herätti jonkinlaisen hämmennyksen siitä, että miten äiti oli jättänyt isän puille paljaille, isähän jäi asumaan meidän kotiimme ja me muutimme.

En tänäkään päivänä muista, tapahtuiko tämä äidin ensimmäisen katoamisen jälkeen vai ennen sitä, luultavasti sen jälkeen. Miksi minä muistan tällaisia asioita lapsuudesta ja miksi ne tuntuvat vieläkin jollain tavalla pahalta.

maanantai, 19. toukokuu 2008

Menneisyyden haamuja

Olen miettinyt monen monituiset kerrat, miten määritellään raiskaus. Väkisinmakuu mutta onko silloin naisen tapeltava vastaan, että voidaan puhua raiskauksesta tai väkisinmakuusta? Sinä kesänä kun millään ei ollut mitään väliä, tapahtui jotain jota olen kantanut mukanani ja hävennyt kaikki nämä vuodet. Hävennyt, koska pidän itseäni syyllisenä, aivan kuin katsoisin ansainneeni sen mitä sain.

Sinä kesänä kun nukuin missä milloinkin, kuljin missä milloinkin ja koin monet kerrat onnekkaita sattumia, tapasin ihan oikeasti hyviä ihmisiä, törmäsin valitettavasti myös vähemmän hyviin, vähemmän rehellisiin henkilöihin. Paikalliskuppilassa olin tuttuakin tutumpi, toisinaan minut pyysi, säälistä luulen, mukaansa kuka milloinkin. Näihin kertoihin sisältyy reissuja, jolloin ajeltiin koko yö isolla porukalla, istuttiin soittokämpällä koko yö juttelemassa, yövyinpä joskus jonkun vanhemman miehen työpaikallakin. Oli olemassa niitä, jotka halusivat auttaa, pikkuisen edes, jos ei muuten niin tarjoamalla lämpimän paikan yöksi.

Sitten oli myös niitä, joiden mukaan en olisi lähtenyt mistään hinnasta. Ja niin, valitettavasti joukossa oli yksi mätä omena, jota ei mädäksi omenaksi osannut mieltää pelkästä ulkonäöstä ja jutuista. Yhdellä kerralla lähdin minua reilusti vanhemman miehen mukaan. Tämä mies oli monesti jutellut kanssani mukavia paikallisessa, tarjonnut silloin tällöin oluen pari ja koskaan näillä kerroilla hän ei ollut osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minua kohtaan muuna kuin kaverina. Niinpä yhdellä kerralla kun yöstä oli tulossa kylmä ja se vakiporukka jonka kanssa olin kesän liikkunut, oli jo ehtinyt lähteä kuka mihinkin, lähdin tämän miehen mukaan kun hän lupasi minulle nukkumapaikan yöksi.

Reissunaisen elämä on väsyttävää hommaa. Vaikka eihän 18-vuotias vielä nainen ole, kakara, pentu, aikuisuutta leikkimässä. Oman osansa väsymykseen varmasti teki ne monen monituiset tuopit joita tuonakin päivänä olin ehtinyt kaataa kurkustani alas. Minä tipuin samantien kun pääsimme tämän kämpille. Aamulla asunnossa oli hiljaista, mies oli lähtenyt jo töihin. Minä nousin sängystä ja totesin samassa että yöllä oli tapahtunut muutakin kuin nukkumista. Minkäänlaisia mielikuvia minulla ei ollut tapahtuneesta, ei niitä ole vielä tänäkään päivänä.

Minä olin nukkunut miehen makkarissa ja mies oli sanonut nukkuvansa sohvalla yön. Minut oli maattu yöllä, sammunut kakara. Ilman minkäänlaista ehkäisyä, maattu tuosta vaan. Ilman että olin edes hereillä. Mikä onni että takana oli se abortti, jotenkin minä ymmärsin kävellä suoraan lääkäriin ja pyytää jälkiehkäisypillerit. Siihen aikaan ne olivat vielä reseptin takana. Minä olen miettinyt ja miettinyt jälkeenpäin, enkö minä todellakaan muista mitään tapahtumista. En. Minä en saa mitään muuta muistikuvaa päähäni kuin sen, kun menin nukkumaan t-paidalla ja pikkuhousuilla. En mitään muuta. Aamulla ne pikkuhousut oli sängyn alla, t-paita edelleen päällä.

Kristus että minä häpesin itseäni. Että minä häpesin itseäni, hyväuskoisuuttani, humalatilaani, kaikkea. Häpesin niin paljon, etten voinut edes puhua siitä kenellekään. Vielä tänäkään päivänä en ole siitä puhunut. Minä en tiedä oliko se raiskaus, mutta jotain sellaista johon minä en ole ollut osallisena ja suostuvaisena, se oli. Miten minä en edelleenkään muista siitä yöstä mitään. Vielä kaiken tämän ajankin jälkeen, minä tunnen että minun omaa itseäni ja omaa päätösvaltaani on loukattu. Että minua on käytetty, minun tahtoani ei ole kuunneltu.

Ja silti, eikö se vika ollut minussa itsessäni. Kuka käskee lähteä hyvänpäiväntuttujen mukaan. Kuka käskee olla niin tyhmä, että ei varo. Jotenkin silti tuntuu niin hullulta se, että tuon kesän aikana kukaan muu ei tehnyt minulle vastaavaa. Ei edes ne miehet, joilla oli huono maine, ei edes ne joita olisi pitänyt varoa. Toki minulle ehdotettiin ja joidenkin kanssa makasinkin, mutta kukaan muu ei kertaakaan minua loukannut tai jättänyt kuuntelematta kuin tuo mies. Kuka käski olla tyhmä. Kuka käski.