Minun lapsuuteni tärkeimpiä ihmisiä oli paitsi äiti, myös isänäiti. Vanhempien erottua me muutimme äidin kanssa kauas pois, välimatkaa isään muodostui pitkälti yli sata kilometriä. Minun ensimmäinen hyvä muistikuvani isästä on muuton jälkeen, ensimmäisestä syntymäpäivästäni jonka asuimme äidin kanssa muualla. Sain isältä syntymäpäivälahjaksi nukkekodin, parempi lahja oli kuitenkin se aika, jonka isä vietti luonamme laitellen minulle nukkekotiin valoja.

Äidin kanssa juuri nuo ajat, jotka asuimme aivan kahden, muokkasi suhteen sellaiseksi kuin se oli aina äidin elämän loppuun asti. Me olimme me, ei siihen yhteyteen koskaan päässyt sotkemaan pikkusisko, ei isäpuoli eikä kukaan muu. Minä muistan aina sen joulun, jonka vietin isällä, tai tarkemmin isän kanssa isänäidillä. Muistan, kuinka mummu sanoi että kengitämme kukon, valvomme siis koko yön. Minä muistan sen tunteen, kuinka hienolta se tuntui kun piti valvoa, alle kymmenvuotiaan tytön, aikuisten mukana, läpi aattoyön. Muistan myös sen tunteen, mikä minulle jäi tuosta yöstä, jäi niistä sanoista jotka mummu minulle huusi jonkin ihmeellisen hänen ja isän välisen kinan jälkeen. Edelleenkään en muista, mistä he kinasivat, mutta ne sanat muistan.

Muistan kuinka mummu huusi minulle äidin olevan huora, joka jätti isän puille paljaille ja vei vielä lapsenkin mennessään, kuinka tämä oli loukannut vain loukkaamisen riemusta isää ja oli nyt niin olevinaan hyvää ja pyhää mentyään uudelleen naimisiin ja tehtyään minulle pikkusiskon. "Sinun äitisi ei koskaan tule sinulle mitään jättämään, isäsi sentään yrittää parhaansa". Minä en edes tiedä, miksi mummu minulle huusi. Huusipa vaan ja jotenkin tuo huuto sai isänäidin muuttumaan minulle vähemmän tärkeäksi. Jopa alle kymmenvuotias pystyy loukkaantumaan sydänjuuriaan myöten jos tälle rakasta ihmistä arvostellaan tämän mielestä epäreilusti.

Kyllä minä muistin tuolloin ne kaikki kerrat kun olin nähnyt äidin kulkevan aurinkolasit päässä kätkeäkseen mustat silmät, muistin ne kaikki kerrat jolloin olin kuullut äidin puhuvan sisarustensa kanssa isän hakkaamisesta. Muistin ne aivan yhtä hyvin kuin sen kerran kun sitä keittiöstä kuulunutta kolinaa pelästyin. Minua satutti mummun sanat. Satutti ja samaan aikaan herätti jonkinlaisen hämmennyksen siitä, että miten äiti oli jättänyt isän puille paljaille, isähän jäi asumaan meidän kotiimme ja me muutimme.

En tänäkään päivänä muista, tapahtuiko tämä äidin ensimmäisen katoamisen jälkeen vai ennen sitä, luultavasti sen jälkeen. Miksi minä muistan tällaisia asioita lapsuudesta ja miksi ne tuntuvat vieläkin jollain tavalla pahalta.