Edellisen yön hyvät unet herättivät toiveita siitä, että nukkuminen olisi muuttunut takaisin helpoksi. Hetkellinen muutos, liika väsymys kenties. En tiedä. Viime yönä olin hereillä moneen kertaan. Aamuviiden jälkeen uni ei enää tullut, ei niin millään. Olo on kaksijakoinen. Tekisi mieli paeta omaa itseä, pakottaa itsensä iloiseksi, mutta se ei onnistu. Minä en saa mieltäni hyväksi, en vaikka kuinka luettelen itselleni kaikkea hyvää mikä minulla on.

Olenko minä ahne? Sitäkö tämä onkin. Kun kaikki on hyvin, suhde on kunnossa, lapset on sellaisia kuin lasten kuuluukin olla, touhuavia, sotkevia, vaativia, halaavia, juttelevia ja myönnän, toisinaan raivostuttavia. Minulla on koti, perhe ja rahaa tilillä. Miten helvetissä minun voi olla näin paha olla. Mitä minä tarvitsisin että olisi hyvin. Isommat tilat, enemmän rahaa, uudemman auton? En minä halua niistä mitään. Miksi minulla on näin tyhjä olo. Olenko kiittämätön?

On ollut aika, jolloin minulla ei ollut mitään. Ei kattoa pään päällä, ei rahaa, ei perhettä. Oliko se sitten nuoruudesta johtuvaa, että sittenkin oli hyvä ja utelias olo. Irrallinen ehkä, mutta silti tuntui siltä, että aina oli mitä odottaa. Sitäkö se onkin, ettei minulla ole mitä odottaa. Että elän kuin elämä olisi tässä, tällaista, muuttumatonta. Kun kuitenkin kaiken aikaa tapahtuu ja asioita muuttuu. Murkut kasvaa, toinen lähtee opiskelemaan ammattia syksyllä. Pikkumies oppii päivittäin jonkun uuden jutun, alakoululaiset kasvavat, löytävät uusia kavereita. Onko se sittenkin sitä, että minun elämässäni ei muutu mikään.

Minä en halua muutoksia elämääni. Minä olen tyytyväinen siihen tällaisena kuin se on. Omaan itseeni minä olen tyytymätön. Tyytymätön siihen, millainen vaimo olen, millainen äiti olen, millainen persoona olen. Minä olen aina inhonnut tyytymättömiä ihmisiä. Miten minustakin on tullut sellainen?