Minusta piti tulla isona jotain suurta. Oman alani ammattilainen, oli se ala sitten mikä hyvänsä. Minun piti lukea ylioppilaslakki, jatkaa siitä yliopistoon, kouluttautua ja syventyä. Tehdä äiti ylpeäksi. Piti. Yläasteen jälkeen minä pakkasin kassini ja lähdin pois kotoa. Niin nopeasti kuin pystyin, eli samana päivänä kun koulu oli ohi. Ei puhettakaan lukiosta, paitsi äiti sitä mainitsi vielä tuolloinkin, ei puhettakaan ammattikoulusta. Minä lähdin, muutin pois ja menin töihin.

Aikuisena moni asia mitä lapsena on ajatellut, onkin saanut eri mittasuhteet. Moni asia, mitä silloin piti ehdottoman pakollisena, onkin muuttanut muotonsa helpomman tien valinnaksi tai joksikin, jolla selitit ettei tarvinnut tuolloin. Tämä asia on edelleen sellainen asia, jonka koen ainoaksi mahdolliseksi tavaksi joka minulla oli toimia. Ei minusta olisi ollut asumaan vanhempieni luona ja opiskelemaan. Ei minusta ollut opiskelemaan muutenkaan tuolloin, olin rikki ja samalla niin täynnä tahtoa ja intoa olla itsenäinen, että se ei olisi vain toiminut.

Oli kymmenen kertaa helpompi olla omillaan. Helpompi olla ja hengittää, sittenkin että vuosi muuttoni jälkeen sotkin kaikki asiani niin kuin vain nuori ne voi sotkea. Ei se helppous ja keveys tullut siitä, että kukaan ei enää sanonut moneltako piti tulla kotiin, ei siitä, että kukaan ei katsonut perään, ei edes siitä, että sait jättää vaatteet lattialle jos halusit. Se helppous syntyi siitä, ettei tarvinnut pelätä, ei jännittää eikä huolehtia muista kuin itsestään ja niin, siitä poikaystävästä jonka kanssa muutin.

Alussa äiti heräsi jotenkin siihen totuuteen, että esikoinen on saanut tarpeekseen, kaikki ei voi olla kohdallaan. Äiti kävi kylässä, toi parilla ekalla kerralla ruokakassin tullessaan ja itki, huomasi sitten, ettei sillä esikolla olekaan hätä, kyllä ne nuoret sittenkin osaa keskenään hoitaa asioita, maksaa laskuja, käydä töissä. Minun lähtöni kotoa oli varmasti äidille yksi suuri luopuminen ja samalla kuitenkin vahvistus sille, mitä hän oli aina ajatellut. Esikoinen on vahva ja pärjää elämässä. Sen huomattuaan äiti taisi päästää irti myös pikkusiskostani. Antoi mennä lopunkin, mikä vielä oli.

Minä olin tuolloin kuudentoista. Samanikäinen kuin oma murkkuni. Omaa murkkuani en voisi kuvitellakaan hoitamaan itse elämäänsä, siitäkin soimaan usein itseäni. Kiitän ja soimaan yhtä aikaa. Olenko minä ollut liian sitova? Olenko liian suojeleva? Siskoni sanoin, helppo elämä, pöhkö äiti ja koira. Koiraa ei enää ole, mutta äiti ei laadullisesti ole muuttunut. Ei minun lapseni ole koskaan tarvinnut miettiä onko äiti vielä elossa kun ei tästä ole kuulunut moneen päivään mitään. Ei minun lapseni ole koskaan tarvinnut miettiä, miten selittää äidin työnantajalle tai sukulaisille se, ettei kukaan tiedä missä äiti on. Ei minun lapseni ole koskaan tarvinnut herätä aamulla huomaten, että äiti on lähtenyt yöllä muiden nukkuessa. Salaa, lappua jättämättä. Ei minun lapseni ole koskaan joutunut jäämään koulusta pois siksi, että pienemmät sisarukset on kipeinä ja jonkun nämä pitää hoitaa, koska äitiä ei ole paikalla.

Tätä olen monesti miettinyt. Ei lapsen, ei edes kuusitoistavuotiaan, kuulu joutua miettimään äitinsä olinpaikkaa tai vointia. Ei tämän kuulu joutua seisomaan välissä kun isä tai isäpuoli koettaa saada lyötyä äidille järkeä päähän. Ei tämän kuulu pestä pyykkiä siksi, että äiti on ollut kadoksissa viikon kaksi ja kaikki puhtaat vaatteet on loppu. Ei tämän kuulu käydä hoitamassa ruokaostoksia, ei syöttää juomisesta heikoksi menneelle vanhemmalleen lihalientä lusikalla saadakseen tämän pian jaloilleen. Ei kuusitoistavuotias lapsi ole oman äitinsä äiti, ei omien sisarustensa äiti, ei isänsä terapeutti tai sylkysäkki, joka kuuntelee isältä kuinka ennen maa repee ennenkuin huora häpee.

Ne viimeiset pari-kolme vuotta ennen kotoa lähtemistä, ne olivat sellaista aikaa että sitä en soisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Sellaista en haluaisi kenenkään koskaan joutuvan kokemaan. Ja ne vuodet on tehneet minusta omia lapsiani kohtaan suojelevan, en sitä kiellä. Minä teen kovasti töitä hyvin yksinkertaisten asioiden kanssa murkkuni suhteen. Jo pelkästään se, että uskallan luottaa ettei tämä satuta itseään maailmalla ja minun on annettava tälle vapautta liikkua ja valita omat ystävänsä, jo se on minulle ollut tehtävä jonka kanssa olen joutunut itse painimaan. Jos silti sattuu, äiti ottaa vastaan.