Kevät on aina ollut minulle vaikea aika. Niin kauan kuin muistan, kevät on aina heitellyt naista suuntaan ja toiseen. Nuorena se heittely oli toisenlaista, silloin kuoriuduttiin talviturkista, herättiin elämään, juoksuun, villiin menoon johon jonkinlaisen rauhoittumisen toi vasta syksy. Aikuisiällä keväät oli aluksi heräämistä, mutta erilaista heräämistä. Piti laitella pihaa, idättää potut, myllätä koti ylösalaisin. En toki vieläkään koe itseäni vanhaksi, mutta johonkin se liekki on hukkunut. Sammunut.

Vielä viime keväänä sain jotenkin itseni liikkeelle, muutaman viikon kärvistelyn jälkeen. Sain kipinän, koetin tehdä sen minkä kykenin. Ei ole vanhan ihmisen hommia lasten maailmaan laitto, kipinä oli pakko puhaltaa sammuksiin hyvin nopeasti. Oli pakko asettua aloilleen, keskittyä olemiseen, makoiluun, istumiseen ja jotenkin sitä tunsi jäävänsä elämän ulkopuolelle. Olin vain minä ja päivä päivältä paisuva olemukseni. Miehen kanssa suhde kolisi karille toisensa jälkeen, pohja otti monta kosketusta. Sekin minua painaa edelleen. En ole vieläkään varma, luotanko. Luotan, mutta samalla pelkään.

Pelkään, että se, mikä on minulle tärkeää, se ainoa, johon olen tottunut jollain tavalla nojaamaan ja tukeutumaan, ei se olekaan siinä. Ei, jos asiat käy ylivoimaisiksi. Toisaalta, meidän elämämme oli ylivoimaisen vaikeaa noina kuukausina joina pieni päivänpaisteeni muokkasi minusta leijonaemon, joka ei lopulta osannut kuin tuijottaa sisäänsä, siihen pieneen ihmiseen. Eikö toisaalta se, että toinen on edelleen tuossa, kerro siitä, että häneen voi luottaa. Että häneen voi nojata. En tiedä. Tätä mietin edelleen monesti. Jokin ääni sisällä sanoo, että kyllä se on niin, jokin toinen että muista sääntö! Ihminen on aina lopulta yksin.

Miksi minun pitää aina koettaa selvitä omillani? Miksi minä en päästä ketään lähelleni, ajan pois nekin jotka siihen ovat päässeet. Käännän selkäni. Ja sitten ihmettelen, onko kaikki ihmiset yhtä yksinäisiä kuin minä. En varmasti ole ainoa ihminen tässä maailmassa joka on petetty. En varmasti ainoa, joka on nähnyt liikaa. Mutta mikä on liikaa? Mihin se raja vedetään? Se mikä on toiselle liikaa, saattaa olla toiselle vielä siedettävä määrä. Miksi minä inhoan yli kaiken heikkoutta? Miksi minä en hyväksy heikkoutta itsessäni? Miksi minä vaadin itseltäni niin paljon. Minulla on loputtomiin kysymyksiä, miksi minulla ei ole vastauksia. On vain muistoja, joista niitä vastauksia etsiä, mutta onko ne vastaukset niissä muistoissa? Ja eikö vanha sananlaskukin sano, että sitä tikulla silmään joka vanhoja kaivaa.

Onko tämä kaikki paha olo ja suru, onko se vain kuvitelmaa, onko se vain hormoneja ja epävarmuutta. Voi kun osaisin vastata, mutta kun en osaa. En vain osaa. Osaan vain kysyä.