Merkitseekö se, missä olet? Onko sinun parempi olla jossain muualla? On. Minulla on kaksi paikkaa, joissa oloni on suhteellisen hyvä. Toisessa paikassa hieman vähemmän, toisessa paljon enemmän. Se vielä parempi paikka on lapsuuteni maisema. Koti. Ihmisen koti on siellä missä sydän on. Ei minun sydämeni täällä ole. Lähiössä. Missä voit tarkkailla naapurisi keittiön tapahtumia, kuunnella kuinka toinen naapuri puhuu puhelimeen pihassaan. Minä tarvitsen tilaa. Oman ympäristön. Oman rauhan. Oman maan. En tätä postimerkkiä jalkojeni alla, en tätä, joka ei tunnu minun maaltani.

Siellä lapsuudenmaisemassa, siellä jokainen mutka on minun. En tarkoita että omistaisin ne, en todellakaan. Vaan minä tunnen ne. Rakastan niitä. Tiedän, missä kohtaa kylänraitilla kasvaa mitäkin ryteikköä tai närettä. Tiedän, missä kohtaa kotimetsässä on se korkea kuusi, se kivi jonka nokassa käärmeenpoikaset paistattelee päivää keväällä ja se kohta, mistä näkee puiden lomitse kauas kyläyhteisön talojen yli, aina järven selälle asti. Ehkä tuo kaikki olisi jäänyt vain lapsuudenmaisemien lämpimäksi muistoksi, jos en olisi muuttanut sinne aikuisena uudestaan, asunut muutaman vuoden siitä kaikesta nauttien ja eron myötä muuttanut pois. En hetkeäkään kaipaa sitä liittoa mikä minulla oli, mutta sitä kotia, sitä maata, sitä minä kaipaan ja ikävöin.

Jälkeenpäin on niin helppo sanoa, missä kohtaa teki virheen. Minun olisi pitänyt lunastaa talo erossa itselleni. Sittenkin, että olisin joutunut pyytämään apua ihmiseltä, jolta en koskaan apua pyydä. Olisi pitänyt olla sillä hetkellä nöyrä, ottaa lakki päästä ja pyytää kauniisti. Luonto ei antanut periksi. Ei, kyllä minä selviän ilman apuakin, minä en apua ole enää vuosiin pyytänyt enkä tarvinnut. Niin minä ajattelin silloin, niin minä ajattelen edelleen. Minä selviän ja pärjään, vaikka siihen menisi minulta koko ikäni. Selvisinkö, pärjäsinkö? Tässähän minä edelleen olen, enkö silloin ole tähän asti selvinnyt ja pärjännyt?

Miksi minä en palaa sinne? Aikuinen ihminen, jolla on oikeus olla onnellinen? Minä en voi. En voi, ilman että satutan sillä ihmistä jota rakastan, en voi, ilman että revin murkut irti tästä paikasta joka on heille koti. En voi, koska vanhin lapseni ei siihen suostu, en voi, koska en usko että tämä selviäisi täydellisestä ympäristön muutoksesta enää tuosta vaan. Ja niin, ennenkaikkea, minä satuttaisin sitä ihmistä jota rakastan. Hän ymmärtäisi asian väärin. Vai ymmärtäisikö? Vai enkö vain halua nähdä sitä vaivaa, että selittäisin ja pyytäisin ja toivoisin ja ehkä jopa muuttaisin? Vai enkö vain kehtaa enää palata sinne?

Tiedän varmaksi, että kehtaisin. Onko kaikki muut siis vain tekosyitä? En tiedä. En usko. Vanhin lapsi on kuitenkin niin erilainen. Vetäytyvä. Ja tänä päivänä niin kovin herkästi kavereiden vietävissä. Veisinkö tämän pois näiden tuttujen ja turvallisten kavereiden luota? En. Onko minun ja mieheni suhde sittenkään niin hyvä kuin olen aina tai lähes aina, ajatellut? Jos en halua selittää tälle. En halua vaivata itseäni enkä tätä. Kyllä hän tietää, kuinka kovasti ikävöin kotipaikkaani, vai tietääkö sittenkään? Perustanko käsitykseni luuloon? En tiedä. Sen tiedän, että en jaksa tällä hetkellä käsitellä niin isoja asioita kuin keskustelu muuttamisesta.

Tuntuu, että minä väsyn jo pelkästä kauppalistastakin. En jaksaisi puhua edes siitä kunnolla, en oikeastaan mistään muustakaan. Mies on huomannut, että en voi hyvin. Kysynyt, miksi en saa mitään aikaan. Miksi en ole tehnytkään sitä tai tätä tai tuota. Hän ei kysy syyttävästi, äänessä on enemmänkin ihmetystä. Rauhoitusta. Hän näkee mutta ei kysy liikaa. Tietää, että minä menen enemmän lukkoon tivaamalla. Välillä mietin, onko tämä paha olo vain kuvitelmaa. Jotain, jonka olen luonut itse. Kun kerran kaikki muutkin. Mitkä kaikki muut? En ole koskaan halunnut olla kuin muut. En halua edelleenkään olla kuin muut. Minä haluan olla minä, mutta mihin minä menin?