Nämä muistot on merkillisiä. Kun yhden avaa, aukeaa kymmenen muuta mukana. Jokainen niistä vaatien ulospääsyä, vaatien sitä, että annan niille arvon. Osa muistoista tekee niin kipeää, että voisin huutaa, osa raapaisee ja jättää miettimään. Herättää uusia muistoja. Joistakin asioista nuoruudessani on puhuttu ääneen vanhempien sukulaisten kanssa, sanoipa joku jopa että minun pitäisi kertoa näistä murkulle. Minun mielestäni nämä ei kuulu murkulle.

Ei minun kuulu näitä tälle puhua, muutenkin kaikki maailman murheet harteilleen ottavalle herkälle teinille. Ei kaikkea kuulu jakaa perheen kesken. Ei minun kuuluisi joutua selittämään kenellekään, miksi suojelen lapsiani niin kuin suojelen. Ei minun kuulu joutua selittämään kenellekään, miksi en halua näitä asioita perheeni kanssa jakaa. Mies tietää, hän on ainoa jonka kuuluu tietää. Ei lasten kuulu kantaa vanhempiensa murheita eikä näiden kuulu elää vanhempien haamujen kanssa.

Eikä minun kuuluisi kantaa näitä asioita. Ei minun kuulu tuntea itseäni huonoksi sen takia, että en ole saanut elää suojattua elämää, en ole saanut olla kuten suurin osa ikätovereistani. Nämä ajatukset ei johda nyt mihinkään, olen jotenkin solmussa. En osaa tarrata kunnolla ajatuksiini. Ehkä muistoja ei saa päästää esiin liian montaa kerralla. Ehkä minun pitää vaieta hetkeksi. Ehkä. En tiedä. Minun on pakko koettaa hiljetä hetkeksi, nämä asiat tekevät edelleen kipeää.