Tai edes vapaalle tästä olosta olisi hyvä päästä hetkeksi. Saada päivä tai kaksi ilman tätä oloa. Että osaa ihmiselle tulla syyllinen olo, kun tietää muiden vaistoavan pahan olon, toivovan, että olisin oma itseni ja en vain pysty. En saa hymyiltyä, naurettua, touhuttua. Tuntuu niin pirun pahalta, kun tiedän, että miestä painaa minun oloni. Pitäisi puhua, sanoa, selittää. Mutta pelottaa. Pelottaa, että tämä sanoo jonkun määräajan mihin mennessä toivoo minun olevan kuin ennenkin, pelottaa, että tuo kyllästyy katselemaan minua tällaisena.

Soimaan jo valmiiksi itseäni siitä, että pilaan tältä jonkin tietyn ajan, etten annakaan sitä mitä toinen toivoo, etten olekaan sellainen kuin tämä haluaisi. Onko minulla edes oikeutta siihen. Pakotan toisen katselemaan tylsää, ankeaa, masentunutta vaimoa, josta ei saa irti hymyä ja välillä ei edes sanoja. Jaksaisinko minä, jos tilanne olisi toisin päin. Miksi minä taas teen tämän, koetan asettaa itseäni hänen asemaansa, koetan miettiä, miltä hänestä tuntuu. Eikö minun pitäisi olla nyt itsekäs ja ajatella vain omaa itseäni, että pääsisin eteenpäin. Vai pitäisikö minun koettaa väkisin latistaa tämä olo, näytellä iloista, näytellä touhukasta. Menisikö tämä olo sillä ohi.

Jotenkin tiedän, että ei. Saisin sen ehkä haudattua johonkin syvälle syvälle itseeni, mutta pahoin pelkään, että se tulisi jonain päivänä sieltä vielä isompana pahana olona. Vielä enemmän syövänä, vielä enemmän satuttavana. Olen väkisin pakottanut sen aiemminkin pois, tässä on tulos. Ei se koskaan ennen ole näin pahaa tehnyt, ei koskaan ennen näin paljon sattunut eikä koskaan ennen näin sitkeästi pitänyt minusta kiinni. Haluaisin lomaa tästä kivusta. Voiko tästä kivusta saada lomaa?