Eilinen ilta oli kamala. Vasta kymmenen jälkeen illalla kipu hellitti hieman. Muuttui siedettäväksi. Ja miksi? Vain palatakseen tänä aamuna vielä kovempana. Siihen varmasti vaikutti osaltaan huonosti nukuttu yö, väsyneenä on paljon pahempi olla kuin virkeänä. Vaikka toisaalta, minä en muista koska olisin viimeksi tuntenut itseni todella virkeäksi. Joskus syksyllä muistaisin. Talven mittaan olo on laantunut päivä päivältä vetämättömämmäksi ja nyt kevään aikana olen ollut kaiken aikaa pohjattoman väsynyt. Mikään unimäärä ei tunnu riittävän mutta toisaalta, kunhan nekin vähät tunnit jotka nukkuu saa nukuttua kunnolla, on jollain tavalla toimintakykyinen aamulla.

Illalla en saanut unta. Uni vain ei suostunut tulemaan ja minä olen aina nukahtanut suunnilleen samaan aikaan kun tyyny on osunut poskeeni. Nyt se ei tullut. Tuijotin kelloa vielä yhden jälkeen, kuuntelin miehen ja lasten hengitystä ja mietin, pitäisikö nousta ylös. Käydä tupakilla, ottaa kirja hyllystä tai avata telkkari. Jotenkin en saanut itseäni nousemaan, makasin ja tuijotin katon valkoista laudoitusta ja ajelehdin ajatuksissani. Viime yönä pystyin ensimmäisen kerran äidin kuoleman jälkeen ajattelemaan tätä ilman kiirettä. Ilman surumielisyyttä. Olen aina sysännyt äidin pois ajatuksistani heti jos olo on hiemankin muuttunut surulliseksi, nyt se ei muuttunut. Minä vain makasin ja näin äidin siinä, kuulin äidin äänen ja pystyin ajattelemaan kaikkia äitiin liittyviä muistoja ilman että olisin tuntenut kipua.

Ennen kahta olen nukahtanut, viideltä havahduin taas hereille. Kuudelta nousin ylös ja olo oli kuin zombiella. Uniongelmat on vihonviimeisiä mitä toivon osakseni. Minä en tarvitse paljon unta, mutta minä tarvitsen sen kuusi tuntia kunnollista unta. Muuten minä lamaannun, koko seuraava päivä menee hukkaan. Toisaalta, tänä keväänä on mennyt hukkaan niin monta päivää, että mitä siinä enää yksi lisää tekee. Minä olen miettinyt tätä kyvyttömyyttä tarttua toimiin joka minut on vallannut tämän kevään aikana. Se ei ole minua. Minä en ymmärrä millä minä saan sen minusta pois.

Olen miettinyt sitäkin, että onko se vain keino laiskotella. En usko. Toivottavasti ei, koska jos näin on, olen kierompi kuin korkkiruuvi konsanaan. Minä en vain saa aikaiseksi aloitettua asioita ja sittenkin jos saan, en saa tehtyä niitä loppuun. Minä, joka olen yksin maalannut puolet tästä talosta katosta lattiaan, minä joka olen repinyt keittiönkaapistoja alas, minä joka lopetan aina sen minkä aloitankin. Tämä piirre minussa, tämä ihmeellinen kyvyttömyys hoitaa asioita, tämä ei oikeastaan edes sureta minua, enemmän kiukuttaa. Tekisi mieli potkia itseään mutta senkin kanssa on sama kuin sen toiminnan, en saa aikaiseksi. Minä ymmärrän tällä hetkellä ihan ketä vaan paremmin kuin itseäni.

Sen verran elämä on sentään opettanut, että tänä aamuna, siinä zombieolossa, minä olin hiljaa. En sanonut miehelle mitään ilkeää, piikikästä tai mitään muutakaan, kun tämä nousi yhdeltätoista sängystä. Ne kiekon MM-kisat, niiden takia miehen elämä on kovin raskasta tällä hetkellä, pelit kun tulee yöllä ja toinen valvoo katsomassa niitä. Minä tiesin tämän noustessa, että vaikka kuinka yrittäisin sanojani asettaa siinä zombietilassa, minä en osaisi sanoa olevani väsynyt niin etten kuulostaisi siltä että olen miehelle vihainen tämän nukkumisesta. En minä siitä vihainen ole, mutta myönnän, olen tällä hetkellä todella kateellinen sille, että toinen pystyy nukkumaan. Minä kaipaan unta. Pitkää syvää unta. Unta, joka nollaisi aivoni ja saisi maailman näyttämään sellaiselta miltä se on aiempina vuosina näyttänyt.