Minä tiedän, että mies on huolissaan. Näen sen, kuulen sen. Vastaan huolehtimiseen hymähtämällä. En minä halua häntä huolestuttaa, vaikka huolestutankin. Haluaisin sanoa, ettei huolehdi turhaan, mutta en jaksa kun tiedän, että pelkkä sanominenkin aiheuttaa miehessä kysymysten tulvan, halun halata, ottaa lähelle, pitää hyvänä ja lohduttaa. Minä en halua ketään jakamaan tätä pahaa oloani. En halua, että minuun kosketaan, en tahdo, että minua lohdutetaan. En halua taputuksia enkä silityksiä enkä halauksia. Haluan, että minulle annetaan aikaa. Haluan, että minua ei hoputeta, ei kysytä kerta toisensa jälkeen, onko tänään parempi olla.

En minä kenellekään mitään tee, en edes itselleni. En sittenkään, vaikka tänä keväänä olen monesti toivonut illalla nukkumaan mennessäni, ettei aamua enää tulisi. Olenko minä kadottanut uteliaisuuteni elämää kohtaan. Hukannut sen halun nähdä ja kokea asioita. Ilmeisesti. Toivottavasti se on jossain. Koska minä olen päästänyt itseni näin syvälle pahaan oloon? Ja miksi?  Ja samalla tunnen itseni niin kelvottomaksi ja huonoksi ihmiseksi, josta ei ole mihinkään. Joka ei ole ihmisen arvoinen.

Olen miettinyt mummua. Viisasta vanhaa naista, joka joskus totesi masennuksesta että ei hänen nuoruudessaan saati aikuisenakaan kun elämä potki päähän tai tuntui pahalta, ei silloin ollut aikaa masentua. Oli vain mentävä eteenpäin, tehtävä ne työt mitkä piti, kasvatettava lapset ja hakattava halot. Oli vain pakko. Onko meidän elämämme liian helppoa, siitäkö tämä on. Hävettää tuntea pahaa oloa, kun tietää että toinen on kantanut kuolleita miehiä taistelukentiltä sota-aikana, hävettää, kun tietää, että toinen on paiskinut töitä viisikymmentä vuotta ja kasvattanut yksin lapsensa aikana, jolloin eronneet yksinhuoltajaäidit olivat kirosana.

Onko mikään minun kokemani paha tässä maailmassa verrattavissa elämään joka mummulla on ollut? Miten voin katsoa olevani oikeutettu tuntemaan pahaa oloa? Minulla on mies. Koti. Lapset. Minulla on kaikki ne mitä olen aina toivonut. Perhe ja katto pään päällä. En ole koskaan toivonut helppoa elämää, en rikkauksia, en mitään ihmeellisiä, olen vain ja ainoastaan toivonut, että minulla olisi perhe ja koti. Ne minulla on, miksi minusta tuntuu että jotain puuttuu. Ehkä se on sitten haamu menneisyydestä, ehkä se on jotain, joka oli liikaa kestää. Mutta miksi se paha olo on kehittynyt kunnolla vasta nyt. Miksi se paha olo ei ollut silloin, tai edes muutama vuosi sen jälkeen, miksi vasta nyt. Nyt, kun kaikki on kuten toivoin.