Olen koettanut muistella ensimmäisiä muistikuviani lapsuudesta. Olen kaivanut ja kaivanut muistilokeroitani, etsinyt ja hakenut ja edelleen ensimmäisenä muistikuvanani on kauhuntunne. Pelko. Jäytävä pelko. Kolina keittiöstä, suljetun oven takaa. Kyyneleet jotka valuivat väkisin poskilleni, kun en saanut kunnolla ääntä ilmoille. Muistan sen tunteen vielä tänäkin päivänä, sen pelon ja sen pelästyksen siitä, kuinka pieneksi ääneni oli muuttunut. Viimein sain äänen ulos, äänen joka kuului keittiöön asti. Hätäisen nelivuotiaan huudon jossa pyysin isää olemaan lyömättä äitiä.

Muistan myös sen tunteen, joka minut valtasi kun äiti kiiruhti ovesta ja lohdutti minua sanoen, kuinka isä sovitti uusia kenkiä ja toinen tippui jakkaran alle pitäen kolinaa. Ei isä lyönyt, ei minun tarvinnut itkeä. Se tunne oli yhtä aikaa helpotusta ja epäilystä siitä, että minulle valehdeltiin, ettei kerrottu totuutta. Vasta aikuisena tajusin koko asian kunnolla. Tottakai minä muistan ne tunteet niin hyvin. Äidin päiväkirjoista olen lukenut jatkuvista lyönneistä, nipistelyistä, hiuksista kiskomisista joista suurta osaa olen ollut todistamassa. Sittenkään minä en muista yhtä ainoaa kertaa nähneeni isän lyöneen äitiä. Eipä silti, en minä muista mitään muutakaan isästä lapsuusvuosiltani, en yhtä ainoaa joulua, en kesää, en uintireissuja. Ensimmäinen muistikuva jossa isä on mukana oikein kunnolla, muunakin kuin vain äidin sanoina, on joululta jolloin pikkusiskokin oli jo syntynyt ja isän ja äidin erosta kulunut useampi vuosi. Kuitenkin muistan isän ja äidin eron jälkeisistä kesistä monet kerrat, jolloin olen pyöräillyt serkkuni kanssa isän asioille isällä ollessani. Miten en muista kuitenkaan yhdessäkään näistä muistikuvista isää, en ennen sitä joulua.

Muistan äidin ja isän eroa edeltäneeltä viimeiseltä talvelta sen uskomattoman ilon tunteen, minkä koin viidentenä syntymäpäivänäni. Sänkyni alle oli ilmestynyt luistimet, ensimmäiset kaunokkini. Punaiset, hienot, täydelliset. Muistan kuinka en olisi millään malttanut syödä aamupuuroa, minulla oli kiire päästä äidin kanssa luistelemaan. Miten siihenkään muistoon ei sisälly isä. Ei edes siihen lahjan saamiseen, sen enempää kuin mihinkään muuhunkaan tuohon päivään liittyvään. Vanhoista valokuvista olen nähnyt isän olleen apunani, kun olen puhaltanut kynttilöitä kakusta, olen nähnyt kuvia jossa istun isän sylissä avaamassa joululahjoja. Mutta missä on isä niistä kaikista muistoista?

Olen muistellut nuoruusvuosiani, kohtaamisia isän kanssa, etsinyt niitä hyviä muistoja jotka isään liittyy. On niitäkin, ei montaa, mutta joitain. Kun vain muistaisin muitakin kuin sen, kuinka nukuin talvella isän vieressä ja sain pitää varpaitani isän jalkojen välissä kun niitä palelsi. Sen muiston on pakko liittyä aikaan jo ennen sitä joulua, jonka muistan niin hyvin. Sen on aivan pakko, en usko että enää muistamani joulun aikoihin olisin isän vieressä nukkunut. Varma en tosin ole, mutta pakkohan sen on. Hyviin muistoihin kuuluu myös se, kuinka murkun synnyttyä isä piti murkun vaipoissa. Ja se, kuinka isä itki puhelimessa vanhimman poikani synnyttyä, itki onnesta, siitä että viimeinkin tuli se lekamuna jota hän oli odottanut jo minusta. Siinäkö ne sitten on?

Miksi muistini on täynnä huonoja muistoja, miksi hyviä on niin vähän?