Olen viimeisen vuoden aikana moneen otteeseen ajatellut sitä, että saattaisi olla tarpeen mennä lääkäriin. Psykologille, psykiatrille, terapeutille vai mikä nyt sitten oikea taho onkaan. Viime viikolla oli lähellä, etten soittanut aikaa. Se vain jäi sitten kun tuli jotain tähdellisempää, kuten aina lasten kanssa tuntuu tulevan. Miten sitä aina jättää itsensä listassa viimeiseksi, oli sitten kyse syömisestä, vaatteista tai menoista. Kai se on osa jotain suurempaa äitisyndroomaa, en tiedä.

Tämä kirjoittaminen on ollut monesti aiemminkin se kanava, jolla olen saanut itselleni asioita selvemmiksi. Olen päässyt eteenpäin elämässä ja omassa olossa. Yhtäkkiä huomannut, että asiat jotka ovat hiertäneet, ovatkin muuttuneet helpommiksi kun ne on kirjoittanut. Näin syvästi ja näistä asioista en ole silti koskaan ennen kirjoittanut. En näin kriittisesti, en näin syvältä, en näin vanhoista asioista. Tällä kertaa kuitenkin tuntuu siltä, että pelkkä pinnanraapiminen ei auta. Pelkkä tämän päivän kiukku, eilisen harmi tai viikon takainen väärinkäsitys ei ole se, joka on saatava pois.

Jokainen minun kokemukseni on osa minua. Jokainen niistä on tehnyt minusta sen mikä olen. Jokainen niistä on osa tätä kipua. Jokainen niistä on osa tätä päivää. Minä en halua enää koskaan vaipua näin syvälle, en näin pimeään tai näin syvään tyhjyyteen. En näin kovasti tuntea kipua, jota en pysty puhaltamalla, laastaroimalla tai silittämällä pysty parantamaan. Hetkittäin tämä kirjoittaminen helpottaa omaa oloa, hetkittäin tekee olosta vielä huonomman. Välillä koskee niin kuin joku leikkaisi rintaa auki, repisi ja koettaisi saada elämän pois. Aivan sama, minä menen tämän läpi. Minä menen vaikka se sattuisi kuinka kovasti.

Sitä minä en tiedä, onko tämä se mikä auttaa. Teenkö väärin, kun koetan päästä asioista selvyyteen ja kivusta eroon näin. Pitäisikö minun sittenkin ottaa puhelin käteen ja tilata aika, mennä puhumaan jollekin. Samaan aikaan kuitenkin mietin sitäkin, mitä terapiassa tehdään sellaista jota minä en pysty tekemään tässä. Tarvitsenko minä sen jonkun ulkopuolisen joka ohjaa ajatuksiani näkemään selvemmin asiat. Voinko minä itse etsiä vastauksia, selvyyttä, helpotusta. En tiedä. Saattaa olla että menen aivan metsään. Toivottavasti en.

Minä puhuin eilen miehen kanssa tästä. Sanoin, että olen pahoillani että olen tällainen. Olen pahoillani, etten jaksa enkä osaa tällä hetkellä tämän parempaa. Että joutuu minua katselemaan. Mies on viisas, kärsivällinen ja ymmärtäväinen. Jopa siinä määrin että olin itkeä kun tämä vastasi. Käski ottaa rauhallisesti, keskittyä vain omaan oloon, kyllä hän jaksaa odotella, kyllä hän jaksaa katsella. Kunhan saan oman itseni koottua. Ei haittaa meneekö siihen kuukausi, meneekö siihen vuosi, kunhan rämmin koko suon läpi niin että se on takana.

Tämä aamu on ollut vaikea ja kivulias. Jotenkin tuon abortin purkaminen sai olon hetkeksi kevenemään. Sattuu niin saatanasti, mutta minä pystyin kävelemään koneen äärestä suoraan kukkia kastelemaan. Ehkä minä herään tästä, vähän kerrallaan. Nousen, pala palalta. Ehkä tämä toimii minulle. Ehkä tämä on juuri se mitä tarvitsen. Toivottavasti.