Onko sitä. Vai onko se niin syvällä, että siihen ei pysty koskemaan. Että siitä ei saa oteta, ei sittenkään, vaikka hetkittäin itsestä tuntuu siltä että tuossa, aivan tuossa se on, käden ojennuksen päässä. Minä tiedän mihin sattuu. Jollain tasolla tiedän jopa, miksi sattuu. Täydellistä tietoa siitä minulla ei ole, mutta aavistus, tuntuma. Ainakin siihen pintaan, jos nyt ei sinne keskelle. Sinne sisälle. Sinne, mihin eniten sitä puhallusta, taputusta, silitystä kaipaisin.

Mistä se alkoi? Miksi se alkoi? Onko se vaaninut minua, odottanut, koska ylitän sen rajan, että menetän hetki hetkeltä enemmän kykyni toimia. Että muutun ihmiseksi, joka antaa kaiken vain mennä, koettamatta kunnolla enää tarrata mihinkään. Merkit on olleet pitkään nähtävissä, miksi minä nyt huomasin ne, miksi en vuosi sitten. Kaksi vuotta sitten. Kuinka pitkälle pitää antaa asioiden luisua, ennen kuin pystyy avaamaan omat silmänsä ja näkee, että ei. Minä en toimi enää.

Sillä hetkellä kun sen huomaa, ei enää ainoita masentavia tekijöitä olekaan ne, jotka sen otteen on saanut irtoamaan, yksi lisää masentava tekijä on ikävä. Ikävä sitä ihmistä, mikä olet ollut. Millainen olet ollut. Pelko siitä, että et enää koskaan tavoita sitä iloa, sitä toimintaa, sitä kykyä elää mikä oli ennen. Että jäät juuri siksi mikä olet, zombie.

Käteeni osui lehtiartikkeli masennuksesta. Monen masentuneen kertomus siitä, miltä masennus tuntui. Miten siitä selvisi. Miten osaa lukea jo itsestään merkit ja hoitaa itseään, ennen kuin masentuu. Psykologien lausuntoja siitä, kuinka masentunut ihminen tarvitsee apua. Ja millaista apua tämä tarvitsee. Mikä on se ensimmäinen ja tärkein totuus joka pitää itselleen tunnustaa. Se, että on paha olo. Että ei pääse siitä eroon eikä ole pakko jaksaa, kuinka tärkeää on vaatia apua ja vaatia, että muut ottaa pahan olon huomioon.

Tuohon minä en tule kykenemään. En sittenkään, että se olisi se ensimmäinen ja tärkein pointti. Minä en vain osaa ottaa tukea muista. Masentunut tarvitsee myös puheapua. Keskustelukumppanin. Jonkun, joka kuuntelee ja tarjoaa erilaisia tapoja ajatella asioita. Kääntää asiat toisestakin kulmasta katsottaviksi. Olenko minä todella niin yksin, niin vähemmän rakastettu, että minä tarvitsen siihen jonkun ulkopuolisen? En. Mutta totta, jos en halua muiden kannettavaksi omaa pahaa oloani, eikö silloin ole parasta että apuna on joku täysin ulkopuolinen.

Joku joka lähtee työpäivän päätyttyä kotiinsa ja unohtaa minun puheeni, siinä missä kaikkien muidenkin päivän mittaan tapaamiensa ihmisten puheet. Lisäksi minä tarvitsen mahdollisesti ainakin aluksi lääkityksen. Tiettyjen välittäjäaineiden toiminta on saattanut vähetä liikaa tai kadota sinä aikana kun olen hautonut omaa pahaa oloani. Niin.

Nämä kaikki minä luin. Ymmärsin jopa. Sen, että en ole kunnossa, että minulla on niin paha olo, että voisin hautautua peiton alle loppuvuodeksi, sen minä ymmärsin lukemattakin. Sen minä olen tiennyt jo useamman kuukauden ajan. Ehkä jopa useamman vuoden, mutta olen aina sysännyt pahan olon odottamaan hetkeä jolloin minulla on sille aikaa. Ei minulla sitä aikaa ole nytkään. Nyt se ei vain enää suostu menemään sinne odotustilaan. Se ei suostu pysymään siellä, vaan palaa takaisin heti kun lasken käteni alas. Heti kun en joudu käyttämään ajatuksiani johonkin tärkeämpään, keskittymään johonkin muuhun. Ja sen mielestä mikään ei ole tärkeämpää kuin se.

Se on pahempi kuin lapset konsanaan huomionhakuisuudessaan. Kesken lauseen, kesken kuuntelun, se vain tulee ja vie kaiken tilan minussa. Ei sitä kiinnosta neuvonko lasta läksyissä. Ei sitä kiinnosta kuuntelenko murrosikäisen huolia. Ei sitä kiinnosta täytänkö kaavaketta joka on pakko saada postiin. Ei sitä kiinnosta halaanko miestä tai kirjoitanko kauppalistaa. Sitä kiinnostaa vain oma itsensä ja se, että huomaan sen. Että se on kaikki mitä minun pitää ajatella.

Minä mietin sitä että soittaisin itselleni ajan johonkin. Mietin ja mietin, ehkä vielä soitankin. Mutta sitä ennen olen vielä valmis kokeilemaan viimeisen keinon jonka toivon auttavan, joka toivottavasti saa sen lähtemään ja jättämään minut rauhaan. Minä kirjoitan sen pois. Kirjoitan kaiken siihen liittyvän, kaiken sen mitä se saa minussa aikaan, mistä se on tullut ja mihin se minut vie, kirjoitan sen kaiken ylös. Kirjoitan. Kirjoitan niin kauan, että tulee aamu jolloin huomaan, että se ei olekaan ensimmäinen seuralaiseni. Että se ei olekaan jatkuvasti määräämässä minun jaksamisestani.

Mikä onni, että minulla on perhe. Perhe jonka vuoksi on pakko pysyä hereillä. Jonka vuoksi on pakko jaksaa hoitaa arkipäivän asioita. Mutta mistä, voi mistä minä löydän sen voiman itsestäni, joka saa minut raahautumaan suihkuun ilman että jo pelkkä ajatus väsyttää. Mistä minä saan sen voiman ottaa ruokaa lautaselle ennen kuin alkaa pyörryttää. Mistä minä saan sen voiman käydä apteekissa hakemassa itselleni tarkoitettu lääkekuuri. Ja mistä minä saan sen voiman jolla tilaan itselleni hammaslääkärin. Tai edes pesen hampaani.

Missä on se minä, joka leikkasi nurmikot, hakkasi halot, keitti mehut ja leipoi limput, ihan siinä ohimennen kotihommien sivussa. Missä on se minä, joka pesee ikkunat. Missä on se minä, joka vie pyykit kuivumaan ennen kuin ne alkaa haista ummehtuneelta seistyään kolme päivää odottamassa ripustamista. Missä?