Olen miettinyt tätä blogia. Minun piti aloittaa kirjoittaminen wordiin, mutta koska olen aika onneton näiden koneiden kanssa tajusin hyvin pian, että se on huono ajatus. Tämä kone nyt on joka tapauksessa lähdössä kesän aikana tyhjennettäväksi, laiteltavaksi uudemman kerran ajantasalle ja mukana poistuu kaikki vanhat tiedostot. Minähän en varmuuskopioita osaa ottaa, tuskin osaisin edes siirtää omia tiedostojani muistitikulle. Blogimaailmassa teksti pysyy tallessa niin kauan kun sen sieltä itse poistat. Tavallaan kuitenkin turvallisempaa, ainakin minun kaltaiselleni kädettömälle.

Kirjoittamisen aloitin puolestaan siksi, että tunnen itseni ja oman tapani toimia vaikeiden asioiden kanssa niin hyvin, että elän toivossa että tämä auttaa minut kaiken tämän keskellä pääsemään eteenpäin. Että paha olo katoaa kun puran sitä riittävästi pois itsestäni. Toimiiko se, sitä en tiedä, yleensä se on toiminut, mutta toisaalta enpä ole koskaan ennen näin syvälle itseäni päästänytkään, saati joutunut huomaamattani. Vai tapahtuiko tämä sittenkään huomaamattani. Merkkejä on ollut pitkään, en vain ole ehtinyt enkä jaksanut niihin tarttua. Olen uskonut, että kun annan ajan kulua, huomaan kuvitelleeni kivut ja herääväni yhtenä aamuna omana itsenäni. Niin ei ilmeisesti tällä kertaa ole käymässä.

Olisinko ymmärtänyt vieläkään aloittaa tämän olon purkamista, tai ainakin yrittämistä, jos eräs läheinen ihmiseni ei olisi masentunut voimakkaasti kevään aikana. Hän on hyvin samanlainen ihminen kuin minä, hyvin minun kaltaiseni, ainakin ajatusmaailmaltaan. Koko tämän kuukauden kaksi, jonka hän on ollut sairaslomalla, syönyt lääkkeitä, käynyt terapiassa, hän on jokaisen soittonsa yhteydessä muistuttanut minua siitä, kuinka minun pitää varoa ettei minulle käy kuten hänelle. Ikäeroa saattaa olla kaksikymmentä vuotta, mutta elämänkokemuksissa olemme lähes samalla viivalla. Ei meistä kumpaakaan ole elämä kantanut käsissään eikä käsitellyt silkkihanskoin. Oman osamme olemme kumpikin menettäneet elämän aikana.

Paitsi että olen miettinyt tuota viisasta vanhaa naista, mummua, olen miettinyt myös tätä ihmistä. Suhteemme on kovin kaksijakoinen. Toisaalta pidämme toisistamme suunnattoman paljon, toisaalta vihaamme ajoittain toisiamme aivan yhtä suunnattomasti. Näemme toisissamme liikaa oman itsemme, liikaa omat vikamme. Emme osaa aina keskustella ja minä pidän muuria ylhäällä. Ehkä jos olisin päästänyt tämän ihmisen kunnolla lähelleni, välimme olisivat toisenlaiset. En tiedä. Itse asiassa, onko itsekästä ja julmaa sanoa, että en oikeastaan edes halua tietää. En minä halua häntä lähemmäksi itseäni. Minusta tuntuu usein hänen seurassaan siltä, että olen itsetunnon nostaja hänelle. Itsetunnon nostaja ja samalla se, jonka niskaan voidaan kaataa paskaa niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Tunnen usein itseni vaivaantuneeksi hänen seurassaan. Sittenkin, että näen hänessä paljon samaa kuin itsessäni.

Tänään hän soitti. Minusta ei taitaisi olla mihinkään vertaisryhmätoimintaan. Minun tuli suunnattoman paha olo, suunnattoman ahdistunut olo hänen soitostaan. Se valmiiksi paha olo kasvoi tasolle, jossa siihen liittyy fyysinen kipu. Sen puhelun jälkeen minusta on tuntunut kuin joku seisoisi rintani päällä. Painaisi luut ja lihakset kasaan, keuhkot kokoon, enkä saa kunnolla henkeä. Olisi tehnyt mieli sanoa puhelimessa, että paskaako nyt soitat ja kerrot kuinka paha olo sinulla on, miksi et kysy, miltä minusta tuntuu. Hänkään ei tiedä olostani, en ole kertonut enkä aiokaan kertoa. Jos hän tietäisi, hän tuntisi huonoa omaatuntoa siitä, ettei kykene tällä hetkellä oman olonsa takia auttamaan, ja minä en halua kenenkään tuntevan huonoa omaatuntoa tämän oloni takia. Minusta olisi väärin, jos joku kokisi huonoksi olonsa minun takiani koska en ole keneltäkään apua pyytänyt. Minä en halua, että kukaan murehtii tai suree minun oloani. Kaikilla on varmasti omissa asioissaan tarpeeksi huolta.

Onko tämä kaikki tulosta minun nuoruudestani? Siitä, kun ei koskaan ollut ketään silloin kun olisin tarvinnut. Ei niiden lapsuusvuosien jälkeen, ei enää kun yläasteelle siirryin. Silloin minusta tuli se, joka huolehti, joka auttoi, johon tuettiin. Siitäkö tämä on, etten halua kenenkään huolehtivan minusta.