Olen monesti miettinyt, onko syy siihen, että pidän kotia niin suuressa arvossa juuri noissa abortin jälkeisen vuoden tapahtumissa. Osasyy asunnottomuuteeni oli tuolloin kesä, osasyy se, etten itse osannut vaatia. Minun oletettiin asuvan tuon ajan kun en kunnan puolelta saanut asuntoa, vanhempieni luona. Äidin, joka oli palannut alkoholiparantolasta ja ollut juomatta pari kuukautta jatkaen sen jälkeen elämää kuten ennen alkoholistiparantolaakin, isäpuolen, joka oli ilmoittanut äidille sen kevään aikana, kuinka minulla ei ollut mitään asiaa heidän uuteen taloonsa. Isäpuoli häpesi minua, tiedän. Häpesi sitä, että olin paikallisessa juottolassa asettunut poikkiteloin kun tämä oli käskenyt lähteä pois sieltä. Pari kertaa nukuin silti salaa äidillä, vintissä, piilossa isäpuolelta. Sisko tiesi minun olevan siellä, mutta tämäkin tiesi että minun paikallaoloani ei saanut isäpuolelle paljastaa.

Suostuisinko koskaan itse siihen, että mies kieltäisi lasten kotiin tulon? En. Jotenkin sekin on saanut iän myötä miettimään sitä, millainen äiti oli ja millainen äidin pitäisi olla. Toisaalta näen hyvin selvästi sen, että minua on kohdeltu väärin. Näen sen hyvin selvästi, mutta samalla mietin sitä, olinko sittenkin ansainnut sen. Olinko tosiaan niin paha, että ansaitsin sen kaiken. Omasta mielestäni en ollut paha, levoton toki, ja hukassa, mutta paha. En usko.

Minä muistan niin tarkkaan miltä tuntui lähteä aamulla kävelemään hampaat kalisten rappusyvennyksestä jossa olin yön viettänyt. Pitänyt sadetta, koettanut pysyä lämpimänä ja saada samaan aikaan edes hetken nukuttua. Koko ajan aistit valppaana siltä varalta, että joku tulee tai huomaa. Että pitääkin paeta paikalta. Aivan erityisen hyvin muistan sen kivun, mikä minulla tuolloin oli kädessä jonka olin loukannut pari päivää aiemmin. Ja muistan sen lämmön, mikä terveyskeskuksen ensiavussa oli kun jäin sinne odottamaan lääkäriin pääsyä. Muistan, kuinka hoitaja herätti minut lääkärin kutsuessa ja muistan kuinka lääkäri totesi käden olevan tulehtunut ja katsoi samalla silmiin epäuskoisesti ja surullisesti. Äiti oli syntyperäinen paikkakuntalainen joka tunsi kaikki paikan asukkaat. Sitä kautta myös meidät lapset tunsi kaikki, minä, kodittomuuteni ja levottomuuteni oli varmasti yksi kunnan suurimpia puheenaiheita tuolloin.

Jälkeenpäin muistan tuon kesän aina pääsääntöisesti kamalana. Olihan siinä hauskojakin hetkiä, mutta kyllä se oli silti hirveää. Herätä milloin mistäkin, milloin missäkin kunnossa ja etsiä jatkuvasti jotain paikkaa jossa saisi olla edes hetken pidempään. Äidin periaate siitä, että likapyykki pestään aina kotona, romuttui varmasti tuon kesän aikana. Isäpuolen periaate, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa, sen sijaan toimi. Silti, se ei voinut olla oikein. Ei minun olisi pitänyt joutua elämään niin kuin elin sen kesän. Vailla ihmisarvoa. En tiedä olisiko minusta enää elämään niin missään tilanteessa. Ehkä se kesä on osasyy myös siihen, että minä arvostan ennenkaikkea paitsi sitä kotia, kattoa pään päällä, myös turvaa. Kunhan on turvallista. Kunhan on ruokaa pöydässä, katto pään päällä ja turvallista. Millään muulla ei ole väliä.