Minä en muista kunnolla isäni hautajaisia. Mahtaako minulla olla edes kuvia niistä. Sen sijaan muistan äitini hautajaiset minuutin tarkkuudella. Muistan jokaisen äänenpainon, jota pappi käytti, muistan sen tunteen joka minulla oli kun istuin siinä kirkonpenkissä, eturivissä, reilun vuoden ikäinen lapsi sylissä. Muistan sen kuinka hullulta se itsestä tuntui. Johdonmukaiselta, mutta hullulta. Samalla tavalla minä muistan äidin kuoleman, jokaisen äänenpainon, jokaisen sanan, jokaisen kolahduksen. Sen sijaan kaikki tapahtumat sen jälkeen kun ruumisauto poistui pihasta, on kirkkaana muistissa mutta ajankohdat sekaisin. Minulta on turha kysyä, koska äidin sisarukset tuli paikalle, minulta on turha kysyä, mihin aikaan laitoin lapset nukkumaan. Muistan ne toki, ne tapahtumat, mutta aika oli menettänyt merkityksensä.

Minä olen kertonut äidin kuolemasta useille ihmisille näiden vuosien aikana. Tapahtumien kulun, syyt ja seuraukset, mutta kenellekään en ole koskaan kertonut miltä se minusta tuntui. En ole antanut edes itseni käydä läpi sitä tunneskaalaa kunnolla, vielä nytkin pelkään kajota siihen. Äidin kuolema päätti tietyn ajanjakson ja samalla se päätti parin vuoden hautajaissavotan joka meitä kohtasi.

Parin vuoden aikana haudattiin kuusi minulle erittäin tuttua ihmistä. Läheistä ihmistä. Parhaan ystäväni äiti aloitti sen ja äitini oli tosiaan se päätepiste. Minä olin kovin läheinen parhaan ystäväni äidin kanssa. Oman äitini lisäksi tämä oli ainoa aikuinen minun nuoruusvuosinani, jolle puhuin asioita. Puhuin tälle monesti jopa enemmän kuin omalle äidilleni, pakenin nuoruusvuosieni pahimpina hetkinä hänen helmoihinsa. Hänen kuolemansa tuli aivan yhtä suurena yllätyksenä kuin oman äitini. Iätkin täsmäsi pelottavan hyvin. Ystäväni äidin matka päättyi kaupan kassajonoon, minun äitini illan viimeiselle savukkeelle meidän pihaamme. Kummankin piti mummoilla vielä monia vuosia, monia kymmeniä vuosia. Elämä ei aina kysy, kenet se vie.

Olen monesti miettinyt oman äitini kuolemaa. Sitä, miksi se tapahtui silloin kun tapahtui ja niin kuin tapahtui. Vain kolme viikkoa aiemmin oli tämän äiti saatettu hautaan. Eikö äiti koskaan saanut napanuoraa omaan äitiinsä katkaistua. Minä olin erittäin läheinen oman äitini kanssa, mutta en minä ollut samalla tavalla tässä kiinni kuin tämä oli omassa äidissään. Kertaakaan mummun, äitini äidin kuoleman jälkeen, en nähnyt enää hymyä äitini silmissä. Huulet hymyilivät, kun tämä katseli lasten touhuja, mutta silmät, niissä ei elämää ollut. Suruun voi kuolla. Kyllä siihen voi, vaikka en sitä ollut koskaan aiemmin uskonutkaan.

Minun kuolleiden pelkoni ei liity näihin hautajaisiin, ei edes niihin kuolemiin. Minun kuolleiden pelkoni on suoraa seurausta niistä kuolleista joita olen nähnyt. Vielä isän näkeminen kuolleena ei sitä saanut aikaan, sehän oli toisaalta omasta halusta tapahtunut näkeminen. Äidin kuolleena löytäminenkään ei sitä vielä laukaissut paniikiksi asti, tosin jo sen jälkeen tunsin selkäpiissäni kylmät väreet ja sisälläni pelon, kun näin naisen kaatuneen ojaan. Onneksi mies meni katsomaan ja auttoi naisen pystyyn, minä en tiedä olisinko minä uskaltanut mennä.

Kuolleiden pelon sai laukeamaan täyteen mittaansa tuttu mies, joka hirtti itsensä. En minä tiennyt, että tämä on hirttäytynyt, tai että tämä on edes kuollut, kun minulta tultiin apua hakemaan. Minä menin vain minulle osoitettuun suuntaan, avunhakija ei pystynyt sanomaan enää siinä vaiheessa mitään mistä olisi  saanut tolkkua. Minä menin ja kyllä minä hänet heti kuolleeksi tiesin kun hänet näin. En vain voinut silti uskoa sen olevan totta. Tuttava oli kuitenkin kova keppostelija, juuri muutama tunti aiemmin olimme istuneet samassa kahvipöydässä. Tiesin, että tämä on kuollut, mutta jotenkin vakuutin itselleni samalla, että tämä on sairas pila häneltä. Että minun on pakko ottaa häntä poskista kiinni että saan hänet huomaamaan pilan epäonnistuneen. Minä tiesin jo ennen kuin koskin häneen, että hän on kuollut mutta en vain voinut uskoa.

Sen jälkeen minä olen pelännyt kuolleita. En uskaltanut mennä yksin edes pimeään kellariin kun olin varma, että jonkin nurkan takana on kuollut ihminen. Lopulta minä potkin itseni liikkumaan kaikissa niissä paikoissa mihin pelkäsin mennä. Silti vielä tänäkin päivänä minun sisälläni kylmää joka kerta kun menen kellariin. Joka kerta kun liikun tietyssä illan hämyssä pihalla. Joka kerta kun menen pikkumetsän läpi muulloin kun täydellä päivänvalolla. Hullua, minä en pelkää kuolemaa, mutta minä pelkään kohdata kuolleita. Silti äitini oli kaunis kuoltuaan. Äiti, tuttu äiti. Isä oli isä mutta silti outo. Ja tuttava. Tuttava oli tuttava mutta ei ihminen enää alkuunkaan. Minä en vielä tänäkään päivänä ymmärrä mikä teki tuttavasta niin pelottavan kuolleena, että vielä tänäkin päivänä saatan välillä nähdä tämän unissani. Niissä unissa, joista herätään itkien ja pelon keskellä.