Nettiyhteys katkesi juuri sopivasti aamuna jolloin minulla oli parempi olo kuin aikoihin. Nyt voisin sanoa, että kiva kun kävit, tulethan taas. Eilinen aamupäiväkin meni vielä suht hyvällä ololla, mutta illalla olinkin jo täynnä surua, kipua ja harmitusta. Minä en halua että minun on paha olla. Miksi minä en saa pahaa oloa pois uskottelemalla itselleni, että sitä ei ole. Ja miksi se katoaa välillä, vaikka vain vähäksi aikaa jos se kuitenkin aikoo palata.

Minä en oikeastaan tiedä mikä minua on eniten satuttanut. Oliko se äidin alkoholismi, joka äityi niin pahaksi minun murrosiässäni että aina viina vei voiton minusta ja siskosta. Vai oliko se isä, tämän kanssa tapahtunut vieraantuminen. Asunnottomuus. Abortti. Isäpuolen julma käytös. Vai sittenkin kaikki kuolemat, jotka olen nähnyt. Joista osa on sattunut lujaa. Aiheuttaako ne kaikki yhdessä tämän ajoittain lähes sietämättömäksi yltyvän kivun.

Ihminen on omituinen kapistus. Mitä enemmän minua koskee, sitä varmempi olen siitä, etten ole sovelias kenenkään vaimoksi ja vielä vähemmän äidiksi. Olenko edes ihmiseksi, sekin mietityttää pahimpina hetkinä. Onko lapsille oikein, että äiti tekee ruoat, pesee pyykit ja huolehtii että lapset ovat kunnossa, eikä silti anna näille mitään. Käpertyy niin itseensä, ettei näe eikä kuule kunnolla ympäristöään. Tätä olen jäänyt miettimään.

Onko kaikki murkkuikäisen kipuilut sittenkään murkkuikää vai onko osa niistä tai ehkä jopa kaikki, minun kipuilujani. Minun kipuilujeni tulosta. Miten tämä elämä tällaiseksi on mennyt, tai paremminkin, miten minä olen tällaiseksi mennyt. Kunpa osaisin vastata.