Olen sinnitellyt tämän päivän. Tuntuu, että mitä enemmän kirjoitan elämäni tapahtumista, jotka ovat jollain tavalla jääneet sisälleni, muuttuneet kiviksi, painolastiksi, jääneet käsittelemättä, sitä kevyempi ja raskaampi olo on. Ahdistaa, tekee kipeää ja samalla olen kuitenkin nukkunut paremmin ja levollisemmin kuin aikoihin. Yöt ovat muuttuneet helpoiksi, mutta päivät on tuskaa. Fyysinen kipu tuntuu paineena rintakehässä, aivan kuin joku seisoisi päällä. Painaisi jalallaan, koettaisi saada henkeä salpaantumaan. Sydän on heittänyt omia volttejaan muutamaan kertaan. Rytmihäiriöitä, olen minä niitä ennenkin kokenut, mutta silloin niihin on ollut konkreettinen syy eli energiajuoma. Tätä nykyä en uskalla ollenkaan juoda energiajuomia, sydämen muljaukset tekee kipeää.

Tämän päivän olen sinnitellyt. Koettanut olla ja ajatella kevyesti. Hymyillyt, touhunnut, ottanut rennosti. Jutellut lasten kanssa, seurustellut, höpöttänyt siskon kanssa. Aikuisten seurassa pystyy jollain tavalla painamaan olonsa taka-alalle, lasten kanssa se on ollut tänään vaikeampaa. Puoliltapäivin luovutin, en enää jaksanut koettaa väkisin olla hymyilevä ja iloinen äiti, hyppäsin autoon ja hain lapsille perjantainamit ja pari elokuvaa.

Heti kun tulee hiljaista ja rauhallista, fyysinen kipu tunkee päälle kuin yleinen syyttäjä ja ajatukset pyörii päässä. Olo on raskas, iloton ja jollain tasolla jopa eloton. Hullua. Näinkö tämä menee. Mitä enemmän kerää avaa, sitä enemmän sattuu. Jaksanko uskoa siihen, että kun kerä on avattu, on kipukin poissa. En tiedä. En todellakaan tiedä. Rehellisesti, mieli tekisi turruttaa ajatukset, nukkua, kääntää mielensä johonkin muuhun. Johonkin, joka saisi siitä kunnon otteen. Oikein mikään ei riitä siihen tällä hetkellä, katselin itsekin pari elokuvaa saadakseni ajatukseni pois siitä kivusta, mutta jotenkin ei keskittymiskyky riitä.

Olisi niin helppoa ja kätevää jos tämän pahan olon pystyisi muuttamaan energiaksi tai kiukuksi. Nyt tuntuu, ettei se taivu kumpaankaan olomuotoon. Ei sen enempää tekemiseksi kuin muiden syyttelyksi. Tämä olo on minun, vain ja yksin minun, jos voisin antaisin niin mielelläni siitä osan jollekin muulle kannettavaksi. Edessä on pitkä viikonloppu, jolle olen koettanut keksiä ohjelmaa, jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Hetkittäin tuntuu että olisipa kiva lähteä sinne tai tänne, tehdä sitä tai tätä, hetken kuluttua mikään aiemmin hyvältä ajatukselta tuntunut ei enää houkuttele. Päinvastoin, tuntuu ettei pysty. Ei jaksa, ei halua eikä pysty.

Näinkö tämä tosiaan menee. Kestääkö tätä kauan. Olen itse ajatellut, että tästä suosta ei nousta päivässä, ei viikossa, ei edes kuukaudessa, mutta voiko tässä mennä pidempään. Jaksanko minä. Jaksaako mies. Jaksanko minä.