Minä olen miettinyt aborttia monelta kannalta. Olen miettinyt, miten asiaan suhtautuisin jos oma tyttäreni olisi raskaana ja päätyisi tekemään abortin. Kokisinko asian samoin kuin omalla kohdallani. Kokisinko sen samoin, jos joku tuttavani päätyisi siihen. En. Minä koen sen vain omalla kohdallani niin kuin koen. En minä pitäisi lastani tappajana. En pitäisi tuttavaani tappajana. Pitäisin heitä ihmisinä joilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, jotka tekisivät sen, mikä parasta olisi siinä tilanteessa heille.

Omalla kohdallani en sitä pysty niin ajattelemaan. En sittenkään, vaikka tiedän, että se oli viisain ratkaisu ja ainoa oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Minä en vastusta aborttia. Minusta se oikeus pitää olla olemassa, lopulta se on kuitenkin nainen joka sen lapsen sisällään kantaa, joka kantaa sitä lasta ikuisesti mukanaan vaikka luopuisi siitä. Joissakin tilanteissa se on todellakin viisain ja järkevin ratkaisu. Kuten omallakin kohdallani oli.

Silti se painaa. Silti pidän itseäni sen vuoksi huonona ihmisenä, ihmisenä joka oli liian heikko, liian avuton, liian kaikkea ja luovutti. Minun olisi pitänyt olla vahvempi, minun olisi pitänyt pystyä seisomaan tekojeni takana, minun olisi pitänyt pystyä kantamaan vastuu omasta lapsestani. On myöhäistä katua, kun vahinko on jo tapahtunut. Sittenkään en osaa sanoa, toimisinko samassa tilanteessa toisin jos aikaa saisi taaksepäin. Luultavasti en. Mutta se taakka, se on raskas kantaa. Omissa silmissäni minä olen tappanut oman lapseni. Eikö se kyseenalaista silloin kaiken minun äitiyteeni liittyvän.