Kaksitoista vuotta sitten minä elin hyvin erilaista elämää kuin nyt. Tapahtumarikkaampaa. Kokemusrikkaampaa. Ihmisrikkaampaa. Minä olen aina ollut hyvin sosiaalinen luonne. Omille lähimmilleni avoin. Tutustunut helposti uusiin ihmisiin.

Kaksitoista vuotta sitten minulla oli äiti, isä, appivanhemmat, tiivis sukuyhteisö ja oma perhe. Erittäin läheinen ystävä ja pari suht läheistä kaveria. Paljon puhetta, paljon naurua ja niin, totuuden nimessä, myös paljon surua. Niiden surujen kanssa pystyi elämään helposti, sukuyhteisö ja ennenkaikkea appivanhemmat seisoi aina tukena. Aina oli anoppi, jolle puhua. Olihan minulla toki äitikin, mutta niin. Ehkä minä olin suurimman osan ajasta äitinä omalle äidilleni.

Ensin lähti isä. Sen jälkeen äiti. Eron myötä lähti myös sukuyhteisö ja appivanhemmat. Kaverit. Ystävän kanssa tuli pitkä lama väleihin, eikä ne enää korjaantuneet siihen mitä olivat olleet. Omasta perheestä jäi tuolloin lapset, ne tämän päivän murkut ja kaksi koiraa. Minä. Sisko. Mies, se jonka uskon vielä tänäkin päivänä, jopa silloin kun niihin kareihin on ajettu, olevan se ainoa ja oikea, toi mukanaan pari kälyä ja uuden anopin.

Paikkakuntakin vaihtui, minä aloin vasta ensimmäisen yhteisen lapsemme jälkeen käpertymään kokoon. Toisen jälkeen sosiaalinen elämä katkesi lähes täysin, sen verran rankka vauva- ja taaperoelämä meillä on ollut sairaan lapsen kanssa. Pikku päivänpaisteeni sai minut käpertymään lopullisesti itseeni. Minun elämäni on tänä päivänä neljä seinää, mies ja lapset. Onko ihme, että minua ei enää ole. Minusta tuntuu, että minun juureni ovat katkenneet. Olen enää vain äiti ja vaimo. Minulla ei ole mitään annettavaa kenellekään, enkä minä halua keltään mitään.

Kälyt ja anoppi on tiivis ryhmä. Eivät he minua ulkopuolelle tahallaan jätä, sitä en epäile hetkeäkään, mutta ulkopuolella minä olen, siellä mihin kuulunkin. Minulla on painolastia joka ei välttämättä ihan aina sovi mukaan tapahtumiin. Aina me emme ole toivottuja yhteisiin kokoontumisiin kun meitä on niin monta. Kyllä minä tiedän, mihin sillä viitataan. Anoppi toki järjestää tilaa jos niin haluamme, toinen käly taas on ilmaissut asian hyvinkin suoraan. Tervetuloa kahville, mutta älkää tulko koko porukalla. Yhdelle kälylle olemme sentään koska tahansa sopiva sakki, oli meitä sitten paikalla vain yksi tai kaikki.

Olen aina ajatellut, että katkeruus tai kateus on kumpikin yksiä rumimmista asioista joita ihmisessä tiedän. Silti, minusta on tullut sekä katkera että kateellinen. Olen kateellinen siitä, että muilla on elämää ja katkera siitä, että me emme käy. Olen katkera jokaisesta kerrasta kun meidän kyläilymme on kielletty sopimattomana siihen hetkeen joko omien kiireiden, väsymyksen tai milloin minkäkin varjolla. Olen katkera siitä, että tiedän kuinka paljon muu porukka toisiaan tapaa. Olen katkera siitä, että meidän lapsemme, ne yhteiset, ovat ulkopuolella.

Tämän tunteen kanssa minun pitää työskennellä, olen lähes täysin varma siitä, että tämä tunne osaltaan pahentaa oloani. Eniten sitä taitaa tosin pahentaa menneiden nouseminen pintaan, se, että huomaa kuinka paljon on menettänyt. Kuinka paljon on poissa siitä, mikä on tärkeää. Ei ihmisen kuulu olla äiditön, isätön ja suvuton kaksikymmentäviisivuotiaana. Tai ei kuuluisi. Olen joskus miettinyt sitäkin, että olenko minä tehnyt tämän määrän lapsia kompensoidakseni sitä perhettä, mitä minulla ei enää ole. Täyttääkseni tyhjyyttä. Ja ei, se tyhjyys mitä tunnen, se ei näillä lapsilla silti paikkaannu. Ja siltikin nämä lapset on parasta mitä olen elämässäni koskaan tehnyt. Parasta mitä olen saanut aikaan.