On olemassa päiviä, jolloin kaipaa aamusta asti hiljaisuutta. Rauhaa. Kiireettömyyttä. Sitä, että saisi olla ja kuunnella itseään. Niinä päivinä mikään ei ole kamalampaa kuin jatkuva melu. Möykkä. Äiti-huudot. Vaatimukset. Kiukuttelut. Pakko mennä ja pakko tehdä. Niinä päivinä pitäisi vain saada olla. Tehdä omaan tahtiin pakollisia hommia, niitä pyykinripusteluja, imuroimista, ruoanlaittoa, tiskikoneen tyhjentelyä. Antaa ajatusten kulkea omia latujaan, siinä töiden lomassa.

Minä tarvitsisin sen mahdollisuuden. Sen hetken ja sen ajan. Itseäni inhottaa se, että pakenen niinä päivinä lapsen riehumista imurin meluun. Pakenen sohvalla hyppimistä tupakalle. Pakenen, etten sano mitään mitä katuisin myöhemmin. Etten saisi totaalista raivaria. Kun toinen on niin täynnä energiaa, aina ja ikuisesti, siitä hetkestä kun aamulla herää, siihen hetkeen kun illalla nukahtaa. Ja minä olen jo aivan väsynyt ja raivoissani aamuyhdeksältä. Kun en vain jaksaisi enää sekuntiakaan kuunnella jatkuvia vaatimuksia ja jatkuvaa kovaäänistä riehumista, olla kaikenaikaa kieltämässä, uhkaamassa, vastaamassa tai antamassa jotain. En silloin, en niinä päivinä kun jo aamulla sängystä nouseminenkin tuntuu liian raskaalta.

Onneksi niitä päiviä ei ole kovin usein, tänä keväänä niitä tosin on ollut useampia kuin yleensä. Niitä aamuja, jolloin ensimmäinen ajatus jo noustessa on toivomus siitä, että olisi jo ilta. Että pääsisi jo sänkyyn, hiljaisuuteen, äänettömyyteen jossa saa vain olla. Ne päivät on juuri näitä. Kun jokainen pienikin työ tuntuu ylivoimaisen raskaalta tehdä. Kun tuntuu, että pelkkä pyykkikoneen tyhjentäminen vaatii perusteellisen itsensä niskasta ottamisen. Pienen ravistelun. Potkun itselleen. Ja silti, näinäkin päivinä on edelleen olemassa tehtäviä, jotka eivät tunnu raskaalta.

Pienen ihmisen maitopullon lämmittäminen, vaipanvaihto, pukeminen, riisuminen, silmiin katsominen ja hymy takaisin. Niitä minä jaksan kyllä, miksi minä jaksan niin huonosti vanhemman lapsen vaatimuksia ja riehumista. Miksi minä jaksan niin huonosti vastata miehen esittämiin yksinkertaisimpiinkin kysymyksiin. Miksi minä jaksan niin huonosti keskittyä murkkujen puheeseen. Miksi? Minulla on kuitenkin monta lasta, jotka jokainen kaipaavat ja tarvitsevat oman osansa äidistä, miksi minä en tahdo millään jaksaa vaikka kuinka yritän?

Näinä päivinä minä peitän sen olon. Piilotan pahan oloni muilta. Koetan olla mahdollisimman normaali, imuroin, pesen pyykkiä, teen ruokaa, autan läksyissä. Sinnittelen, että saan ajatukseni pysymään koossa, että kuulen mitä muut minulle puhuvat, että pystyn olemaan ärähtelemättä vanhemmalle lapselle vaikka tämä pyytää lisää maitoa samalla sekunnilla kun näkee minun istuvan alas. Minä pidättelen itseäni, vaikka mieli tekisi huutaa niin lujaa kuin pystyn että antakaa minun olla. Antakaa minun hetki vain olla. Olla rauhassa, olla hiljaisuudessa, olla näkemättä, tekemättä ja kokematta. Tuntematta.

Ja silti. Minä olen aina ollut se vahva ihminen, jolta haetaan apua ja tukea. Se vahva ihminen, joka pitää muista huolta. Se vahva ihminen, joka on siinä silloin kun murkulla on vaikeaa oman murkkuikänsä kanssa. Ja näinä päivinä pahinta mitä tiedän, ei ole edes omien lasten vaatimukset tai melut, pahinta on ihmiset jotka kuvittelevat, että aina voi tulla ovesta ja kertoa kuinka kamalaa elämä on, tai kertoa kuinka ihanaa elämä on. Ihmiset, jotka soittavat ja kuvittelevat, että minua liikuttaisi paskankaan vertaa se, miten he omassa elämässään valitsevat.

Tiedän, minä en ole kunnossa. Minä en ole minä. Mutta voinko minä päästä tästä eteenpäin omin avuin? Voinko minä nousta tästä ja huomata jonain aamuna, että elämä on aivan ihanaa ja että minä olen minä. Voinko minä päästä eteenpäin kaivamalla itse itseni tyhjäksi? Vai menenkö väärään suuntaan? Etsinkö jotain itsestäni, jota siellä ei olekaan? Jotain, jolla paikata se aukko joka siellä jossain on. Olenko minä sittenkin vain niin helvetin tyhmä, etten ymmärrä omaa parastani. En tiedä, kun tietäisinkin.