Olen kuullut monen monituiset kerrat siitä, kuinka olen ylisuojeleva murkkuikäistä tyttöäni kohtaan. Kuinka pidän liian tiukasti kiinni kotiintuloajoista, jotka ovat liian aikaisin, kuinka suren liian herkästi tämän oloja, kuinka näen liikaa vaivaa tämän eteen.

Minä en usko siihen. Että olisin liian suojeleva. En minä hänen menojaan estä, en kulje perässä, en edes soittele perään mikäli ei ole myöhässä. Tyttäreni on hyvin erilainen kuin minä tämän iässä. En voisi edes kuvitella tämän muuttavan omilleen vielä ainakaan pariin vuoteen. Jotain luonteiden erilaisuudesta kertoo varmasti sekin, että tytär on pienestä asti varonut itse askeliaan, minä menin pää kolmantena jalkana milloin mihinkin suuntaan. Tytär on rauhallinen, minusta ei saanut rauhallista tekemälläkään. Tytär uskoo aina kaikista hyvää, siinä olemme samanlaisia, niin minäkin tein häntä vuoden pari nuorempana.

Onko minun annettava tyttäreni kokea samat paskat mitä itse olen kokenut, että en olisi ylisuojeleva? Eikö äidillä ole oikeus suojella lapsiaan kokemasta liian paljon ja liian kovaa? Minulla ei ollut enää äitiä, joka olisi suojellut tuossa iässä. Oli äiti, mutta äidillä oli parempaakin tekemistä. Ei häntä kiinnostanut mitä ja missä. En minä tytärtäni tahdo pumpuliin kietoa, mutta en minä myöskään halua, että tämä joutuu kokemaan asioita joita minun mielestäni kenenkään ei kuulu kokea.

Tytär on nyt vuoden nuorempi kuin minä olin kun muutin pois kotoa. Ensimmäinen vuosi meni vielä suht rauhallisissa merkeissä omalta osaltani, olihan minulla poikaystävä, asunto ja töitä. Poikaystävän kanssa tapahtunut ero oli minulle yksi sen ajan musertavimpia tapahtumia, sen jälkeen annoin kaiken vain mennä. Vai oliko se sittenkään ainoastaan se ero, ehkä se kipeintä tekevä asia oli vauva jota odotin. Ei minusta ollut yksi lasta vastaanottamaan, minulle tehtiin abortti. Sen jälkeen ei millään ollut väliä.

Minä muistan aina sen keskustelun, jonka kävin poikaystävän kanssa kun tämä oli ilmoittanut ettei halua jatkaa. Minä muistan aina sen keskustelun, jonka kävin tämän kanssa pari päivää eron jälkeen, kun raskaustesti näytti plussaa. Minä kaipasin tukea, apua, neuvoa. Minä sain vain käskyn olla itkemättä, kyllä hän maksaa abortin. Minä muistan kuinka vaikeaa oli päättää mitä tekee. Käänsin asiaa joka suuntaan, toisina päivinä olin varma, että selviän vauvan kanssa kaksin, toisina päivinä olin varma, että abortti oli ainoa järkevä teko.

Oliko se sitä, en tiedä, mutta siihen minä lopulta päädyin. Minun nuoruusvuosieni suurin rakkaus maksoi, että pääsi eroon lopullisesti sekä minusta että vastuusta. Minä muistan sen rikkirevityn olon, mikä minulla oli kun pääsin sairaalasta kotiin. Minä muistan sen kivun, minä muistan kuinka makasin sängyssä ja itkin. Minä muistan, kuinka parhaat ystäväni istuivat vieressä, pitivät kädestä ja pyyhkivät kyyneliä. Minä muistan, kuinka äiti oli kunnostautunut tuoksi illaksi, minä muistan kuinka en halunnut häntä lohduttamaan. Sen abortin jälkeen minulla lähti todella mopo keulimaan, meni lujaa, pojat vaihtui yhtä taajaan kuin vaatteet ja ennenkuin kunnolla huomasinkaan olin asunnoton ja työtön. Ja täysi-ikäinen. Baarikärpänen.

Se aborttia seurannut kesä oli sellainen, että vieläkin ihmettelen miten minusta on sen jälkeen tullut se, mikä olen. Miten en jäänyt siihen irrallisuuteen, miten hyvä onni minulla on ollut. Sattuihan se, osui lujaa. Kaikki, mitä voi kokeilla, tuli kokeiltua. Kaikki, mitä voi tapahtua, tapahtui. Miksi minä en saisi suojella lastani, ettei tämä kokisi samaa. Pakkohan minun on. En minä halua hänestä samanlaista kuin minä. En minä halua, että hän joutuu kantamaan loppuelämänsä samanlaisia asioita sisällään kuin minä. Enkä minä tiedä, olisiko hänestä edes kantamaan niitä. Kestäisikö hän. Meidän lähtökohtamme ovat kuitenkin aivan erilaiset.

En minä voi sanoa, että surisin sitä lasta jonka silloin annoin minusta pois ottaa päivittäin. En edes kuukausittain enää tätä nykyä. Lapsen oletetun syntymäpäivän aikoihin minä mietin häntä enemmän, välillä muulloinkin. Mietin, mikä hänestä olisi tullut, kumpi hän olisi ollut. Mietin, olisiko minusta sittenkin ollut siihen, vaikka tiedän vastauksen. Ja soimaan itseäni siitä, että olin niin heikko ja niin onneton, etten häntä pystynyt yksin vastaanottamaan. Ei asia kaunistelemalla miksikään muutu, minä olen tappanut oman lapseni. Olen tappanut, vaikka kuka sanoisi mitä. Millainen äiti tappaa oman lapsensa. Millainen?