Tämä on niitä huonoja aamuja. Aamuja jolloin jo sängystä noustessa toivoo illan olevan käsillä samantien. Pitäisi saada olla täydessä hiljaisuudessa, ilman ääntäkään. Pitäisi pitäisi, selän takaa kuuluu käsipelikoneen ääni, telkkarissa pyörii lastenkanava. Minä hyssytän tasaisin väliajoin, vetoan siihen, että aamukahvi ei ole vielä juotuna. Kyllähän lapsi tietää, että äiti ei toimi ennen kuin on kahvinsa saanut. Onneksi tietää, se on ollut joku omituinen painotus aina minulla. Ei aloiteta pulinaa ennen kuin äiti on saanut juotua kahvit kunnolla.

Olisi pitänyt kirjoittaa illalla, ehkä se olisi ehkäissyt tämän aamun kipua jonkin verran. Pienentänyt sitä. Heti silmät avattuani tunsin kuinka joku seisoo päällä. Painaa niin lujaa kuin pystyy. Tämä painontunne ajaa minut vielä hulluksi jos sitä kestää iät ja ajat. Aamun ensimmäiset ajatukset kieppui tekemättömien töiden ja hoitamattomien asioiden parissa. Eilinen aamupäivän vallinnut tekemisfiilis on kadonnut niin kauas kuin mahdollista. Ei jaksaisi yhtään mitään, hyvä kun edes istua tässä. Voi paska, että alkaa oma olo kyllästyttää. Eikä se näemmä katoa silläkään, että päättää että nyt on kivaa. Hyvä olla. Kun ei ole niin ei ole.

Minä olen aina ollut ihminen jolla on asiat ja työt kuosissa. Paperit mapitettuina, menot merkittynä, laskut maksettuna. Tämän kevään aikana paperipinot keittiön lokeroissa ovat vain kasvaneet ja kasvaneet, tasaisin välein etsin milloin mitäkin lappua missä ilmoitetaan lasten hammaslääkärikäyntejä, koulujen tapahtumia, mitä milloinkin. Kalenteriin on merkitty vain ne, jotka olen soittamalla järjestänyt, puhelin korvalla ja kalenteri toisessa kädessä. Paperipinojen seasta löytyy silloin tällöin kadonneeksi julistettu lasku, palautettava koe tai kadonnut resepti. Onneksi mies on ottanut laskujen hoidon kontolleen, karhukirjeitä ei ole näkynyt. Mikäli ei olisi,  me olisimme varmasti jo ulosotossa.

Olen aina hoitanut huonekasvit tiptop, syöttänyt ulkolinnut talven läpi. Tänä talvena se ruokinta vain jäi. Katselin ikkunasta varpusia ja tiesin, että kun kerran aloittaa pitää koko talvi jatkaa, silti en saanut aikaiseksi hakea siemeniä lisää kaupasta. Naapuritkin onneksi syöttävät, en aiheuta sentään massakuolemaa. Vähin erin varpuset siirtyi muihin pihoihin. Onneksi kevään tullen nämä ovat palanneet pihapensaisiin seurattaviksi, en minä niistä eroa halua. Huonekasvit ovat säilyneet hengissä luultavasti hyvällä onnella. Saatan katsella kukkia ja ajatella että nyt ne tarvitsee vettä ja samoista puuhista yllätän itseni seuraavana päivänä ja sitä seuraavana.

Kun osaisin selittää miltä tämä tuntuu. Miten itse koen itseni. Tällä hetkellä koen itseni turhana, häiritsevänä, ihmisenä jonka olemassaolo ei välttämättä paranna kenenkään elämänlaatua, päinvastoin, pahentaa sitä. Kuinka kaikkien olisi helpompaa ilman minua jos en pysty olemaan sellainen kuin minä olen ollut. Miksi en pysty. Miksi en vain saa oltua, miksi muka. Eikö ihminen itse määrää siitä millainen on. Miksi minä en pysty olemaan vaikka kuinka toivon, yritän, potkin. Aivan kuin minuun olisi muuttanut joku joka on niin paljon vahvempi kuin minä, etten mahda tälle mitään.

Että voikin olla inhottava aamu.