Olen ollut vaiti viime aikoina. Olo on ollut parempi kaiken tämän kirjoittamisen jälkeen. Tyhmähän sitä on, kun olo on parempi, asioiden antaa olla. Mietintöjen jäädä. Puskee vain eteenpäin kuin höyryveturi, ilman miettimisiä. Hetkittäisen pahan olon painaa matalaksi, keskittää tarmonsa ja ajatuksensa johonkin täysin muuhun ja sitten sitä herää aamulla kipuun. On ollut niin kiirekin kaiken lisäksi, ettei ole ehtinyt tuntea saati ajatella mitään. Juossut vain sokeasti paikasta toiseen ja tehnyt asiat, jotka on ollut pakko. Nyt se kiire on ohi.

En minä voi olla kunnolla masentunut, koska pakon edessä ja kiireen alla pystyn kuitenkin toimimaan. Mutta mistä tämä kipu tuli, nyt heti kun kiire loppui. Kun on taas aikaa ajatellakin asioita, olla, tehdä niitä askareita joita teet koneellisesti ilman että joudut keskittymään. Ehkä Kirsti Paakkasen sanoissa on perää. Hänelle rakkain sana on työ, ja se on se, johon hän on uppoutunut sydänjuuriaan myöten silloin kun elämässä on ollut vaikeaa. Ehkä minunkin pitäisi. Keskittyä työhön, pihaan, ikkunoihin, lapsiin, ihan mihin vaan joka vaatii huomioa. Eikä itseeni.

Onko korvani viritetty kuulemaan erilailla? Kuuntelemaan eri asioita kuin yleensä? Vai mistä johtuu, että viime aikoina haastattelut joissa on käsitelty henkistä pahaa oloa, ovat osuneet korviini kerran toisensa jälkeen? Eilen televisiossa haastateltiin Samuli Edelmannia. Tämän alkoholismista, paniikkihäiriöstä, huonosta olosta. Minä pelästyin. Säikähdin kunnolla, kun tajusin, että minä olen Samuli Edelmann. En suoranaisesti, mutta oloni puolesta.

Minä olen aina ollut se vahva ihminen. Se, joka ei kaadu, ei edes horju vaikka elämä heittäisi miten. Tämän kevään aikana olen huomannut, etten minä olekaan se. Minäkin kaadun, horjun. Minuakin koskee, minut voidaan kaataa. Olen havainnut itsessäni juuri niitä piirteitä joita olen aina pitänyt heikkoutena. Heikkoutena, jota en hyväksy missään nimessä itseltäni, muidenkin kohdalla mietin välillä onko se totta vai fuulaako toinen. Tämänkö minä tarvitsin ymmärtääkseni, ettei muiden paha olo ole fuulausta vaan totista totta jonka kanssa muut joutuu elämään. Että tältä se tuntuu.

Edelmann kertoi paniikkihäiriöstään. Siitä, kuinka paniikkihäiriö syntyy käsittelemättömistä asioista. Kuinka hän hoiti sitä alkoholilla. Kun ei ollut käsitellyt niitä itselleen kipeitä asioita. Siitäkö tämä on minullakin. Käsittelemättömistä asioista, tämä olo mikä tulee välillä kivun lisäksi. Selviä paniikkihäiriökohtauksia. Joiden olemassaolon kiellän sekä muilta että etenkin itseltäni. Tänä aamuna sen kivun huomattuani ja tämän blogin avattuani päässä alkoi sumeta. Hengitys tuntua vaikealta.Sydän koetti löytää oikotietä ulos rinnasta. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, ei sittenkään, että olen ollut puhumatta tästä ja myöntämättä tätä. Viimeisen puoli vuotta näitä on tullut, välillä taajempaan, välillä harvempaan.

Jäin miettimään Edelmannin sanoja. Lähinnä sitä, miten asiat pitää käsitellä ettei ne ole enää käsittelemättömiä. Pitääkö siinä olla joku ulkopuolinen, joku muukin kuin oma itse ja paperi jolle niitä purkaa. Vai auttaako se, kun vain jaksaa kerran toisensa jälkeen niitä purkaa itsestään paperille. Poistaa päästään. Sen kun tietäisin. Ehkä se jonkun muun kanssa puhuminen on kuitenkin tehokkaampi, itse asiaa kääntämällä se on ainakin hitaampaa.

Puhuin murkun lääkärille omasta ongelmastani, siitä yhdestä isoimmasta. Siitä, kuinka minä en osaa olla äiti. En tiedä, miten minun kuuluu olla äiti että oikeasti olen äiti murkkuikäiselle. Sanoin, että kaipaan usein tänä päivänä omaa äitiäni kysyäkseni tältä miten minun pitäisi toimia murkun kanssa eri tilanteissa. Aivan samoin kuin aikanaan kysyin vauvaikäisen murkun hoidossa neuvoja. Miten teen tämän, miten tuon, mikä tähän auttaisi. Nyt minulla ei ole enää ihmistä jolta kysyä, eikä edes oma murkkuikäni kerro siitä miten pitää toimia ollakseen hyvä äiti. Sen tiedän miten ei saa toimia, sellainen äiti kuin omani oli minun ollessani murkkuni ikäinen, sellainen ei ole äiti. Tai on, mutta ei saisi olla. Eikö äiti ole se, johon murkkukin turvaa. Minulla ei sitä ollut, sitä turvaa. Murkun lääkäri osasi sanoa kaikki oikeat sanat. Minä en muista koska viimeksi olen ollut niin kevein mielin kuin meidän keskustelumme jälkeen. Ja sitä oloa riitti monelle päivälle, sitä varmuutta siitä että minä olen ihan ok äiti, ei minussa ole isompia vikoja siinä hommassa. Nyt se olo on jo poissa. Taas mietin, millainen minun pitäisi olla ollakseni murkulle hyvä. Minä tiedän, millainen minun pitää olla ollakseni pienemmille lapsille hyvä, mutta murkulle? En tiedä.