Minä muistan ensimmäisen kerran, kun äiti ei ollutkaan kotona aamulla kun heräsin. Muistan sen paitsi siksi, että niin ei ollut koskaan ennen käynyt ja minä olin kauhuissani, myös siksi, että olin aivastanut verta edellisenä iltana leivinmuurin kaakeloinnin täyteen. Äiti oli koko päivän täpinöissään, pikkusisko oli viety kummeilleen yöhoitoon ja äiti oli lähdössä luultavasti ensimmäistä kertaa sitten pikkusiskon syntymän tanssimaan likkakaverinsa kanssa. Sikäli tilanne oli erittäin historiallinen, että isäpuoli ei tanssinut ja koko näiden yhdessäoloaikana äiti ei ollut ollut kertaakaan aiemmin missään naisporukalla.

Minulle nousi tuon päivän aikana kuume. Hetki hetkeltä korkeampi kuume ja illansuussa äidin meikatessa ja valmistautuessa iltaan, minä makasin puuhellalla tyynyjen ja peittojen seassa leivinuunin hohkatessa vielä lämpöään kasvojeni edessä. Makasin ja aivastin, ja valkoiset kaakelit pilkuttuivat punaisilla täplillä. Pelästyin ja itkin, enhän ollut tuolloin kuin kahdeksanvuotias, äiti lohdutti ettei mitään hätää ollut. Puhdisti kaakelit, jatkoi valmistautumista ja minä olin puoliunessa. Kesken sen valmistautumisen äiti koetti otsaani ja totesi sen olevan todella kuuma, mittari taisi näyttää yli kolmeyhdeksää. Minä pyysin äitiä ettei tämä lähtisi vaan jäisi kotiin. Äidin silmistä näkyi, kuinka hän oli kahden vaiheilla mitä tehdä, päätti sitten kuitenkin lähteä vaikka minä pahalla mielellä olinkin ja lupasi, että aamulla kun herään, hän on keittiössä keittämässä minulle mannapuuroa.

Aamulla herätessäni olo oli vielä kamalampi kuin illalla. Nousin ylös ja kävelin vanhempien huoneeseen aikeenani herättää äiti. Tyhjän sängyn nähdessäni muistin äidin lupauksen ja laahustin alakertaan varmana siitä, että äiti hääri siellä puuronkeitossa. Alakerrassakaan ei ollut ketään. Lopulta menin katsomaan pihaan. Isäpuoli oli rasvaamassa konetta pihassa, kiukkuisena kuin mikä. En minä edes kysynyt tältä muistaakseni mitään, minä arvasin sen jo isäpuolen kasvoista. Muistan aina sen pettymyksen, sen kauhun. Ja ainoa, mihin osasin sen purkaa, oli soittamalla isäni äidille. Itkemällä puhelimessa sekopäisenä kuumeesta ja pelosta, kuinka äiti ei ollutkaan tullut kotiin. Kuinka äiti ei keittänytkään puuroa vaikka lupasin. Kuinka minä olin aivan kamalan kipeä ja isäpuoli oli pihalla. Kuinka minä olin yksin.

Voin vain kuvitella minkä sopan minun puheluni on saanut aikaan. Voin vain kuvitella, kuinka hädissään mummu on ollut. Tuohon aikaan kun ei niitä kännyköitäkään ollut, jos joku tahtoi pysyä kateissa, pystyi sen tekemään ilman että olisi edes hylännyt puheluita. Kenelläkään ei tainnut olla tuohon aikaan keinoja, millä lähteä etsimään kadonnutta äitiä. Sitä minä en enää muista, koska äiti tuli kotiin. Sen päivän aikana, mutta mihin aikaan ja missä kunnossa, en muista. Sen muistan, että kotona oli pitkään hiljaista, jopa me lapset varoimme ääniämme. Sen jälkeen meillä astui voimaan isäpuolen kotona ollessa säännöt, joiden mukaan viheltelyä tai laulelua ei hyväksytty. Muistan aina, kuinka äiti jäi oikein kuuntelemaan muutama vuosi myöhemmin kun viheltelin. Äiti ei ollut tiennyt että minä osasin viheltää.

Ei äiti sen jälkeen jättänyt tulematta kotiin, eipä tuo tosin tainnut sen jälkeen missään oikein koskaan käydäkään. Ei ennen kuin olimme muuttaneet takaisin äidin synnyinseudulle ja minä siirtynyt yläasteelle. Kummallisia muistoja.