Sitähän se on. Vääjäämättömästi asiat ja ihmiset joihin olet tottunut, joiden olemassaoloon olet maailmankuvaasi perustanut, poistuvat. Yksi kerrallaan. Ei meistä kukaan täällä ikuisesti ole. En ole koskaan pelännyt kuolemaa. Osa elämää on kuolema. Mutta tätä nykyä yksi suurimmista peloistani on kuolleet. Se, että törmään kuolleeseen omassa kodissani, pihassani tai lähiympäristössäni. Silläkään ei ole enää kovin suurta merkitystä, onko kyseessä tuttu vai tuntematon. Jokin kuolleissa minua pelottaa.

Minä näin elämäni ensimmäisen kerran kuolleen ihmisen silloin, kun isäni kuoli. Tuostakin on jo kaksitoista vuotta aikaa. Näin isäni sairaalan lääkevarastossa, mihin tämä oli siirretty kuolemansa jälkeen odottamaan, että joku ehtisi viemään patologiselle. Minä saavuin paikalle tunnin liian myöhään. Yhden vaivaisen, viheliäisen tunnin. En edes tiennyt meneväni katsomaan kuollutta, minä olin menossa katsomaan edellisenä päivänä kotona tajuttomaksi vaipunutta isääni, joka oli tekemässä elämänsä toista sairaalareissua. Olin menossa katsomaan isää, jonka oletin ja luulin viettävän sairaalassa tällä kertaa pidemmän ajan kuin vuosi aiemmin ja pääsevän sitten kotiin. Minä en uskonut hoitajaa, joka kysyi ensin kohteliaasti olenko lähiomainen, ennen kuin jakoi tiedon kuolemasta kanssani. Minä halusin nähdä, halusin nähdä että voisin uskoa.

Isä oli vielä lämmin. Aivan isän näköinen ja silti, ei ollenkaan isän näköinen. Tuttu ja outo samaan aikaan. Minä kosketin isän rintaa, se oli lämmin ja kova kuin kivi. Minä en ollut tiennyt, että ihminen muuttuu kiven tuntuiseksi käsien alla kun elämä on loppunut. Muistan aina sen ajomatkan takaisin kotiin. Muistan aina, kuinka katselin auton ikkunasta ulos, lapset olivat kerrankin autossa hiljaa ja minä tuijotin tammikuisen pakkasillan tähtivyötä. Peltoaukeamia, niiden takana kohoavia tummia havukoita ja kaiken sen yllä illan tumma taivas täynnä tähtiä. Kotona kaikki oli kuten ennenkin. Minä seisoin vahvasti omilla jaloillani ja tuin isän vaimoa. Hoidin asioita hänen apunaan, annoin ajan kulua. Lohdutin surevia ja vakuutin kaikille, kuinka elämä jatkuu. Niinhän se jatkuu, jokaisella kerralla kun joudut läheisestä luopumaan, se jatkuu silti. Ei maailma suostu lopettamaan liikettään vaikka itsestä tuntuisi, että pitäisi saada jäädä paikoilleen.

Minä muistan aina, kuinka hullulta minusta tuntui, kun isäpuoleni soitti pari päivää isän kuoleman jälkeen ja vei meidät syömään. Tukeakseen. Se onkin ainoa kerta, kun hän on oma-aloitteisesti ollut paikalla silloin kun on tapahtunut jotain isompaa. Välit isäpuolen kanssa ovat katkenneet aikojen saatossa, lähes kaksikymmentä vuotta elämässäni mukana ollut ihminenkin on poistunut siitä. Isä toki ehti olla pidempään mukana, liki neljännesvuosisadan. Muistan myös kuinka hullulta minusta tuntui, kun minulle tuli kotiin kirjeitä ainoana isän rintaperillisenä. Kirjeitä, joissa minulta vaadittiin mahdottomia rahasummia kuittaamaan isän verovelkoja ja maksamattomia elatusmaksuja. Elatusmaksuja, minusta. Molemmat toki kuoletettiin, olisihan tuo ollut ironista maksaa niitä rahoja jotka minun kasvattamiseeni oli tarkoitettu.